H) Pitkäperjantai

Pitkäperjantai

Pitkäperjantai

Click to access 27A.pdf

Kirkkokäsikirjan tekstit

Pitkäperjantai  /  Jeesuksen kuolinhetki  /  Pitkäperjantain ilta  /  Hiljainen lauantai

Tähän alkuun olen koonnut joitakin teemoja Carl Norbyn kirjasta Homileettinen käsikirja WSOy 1917

Katso Jeesusta ristillä

1) Katso mitä hän kärsii

            ruumiillista tuskaa

            sielun tuskaa: häntä pilkattiin ja häväistiin,

                        rakkauttansa halveksittiin

             sai kokea Jumalan hylkäämisen

2) Katso miksi hän kärsii

            ei omien vikojensa tähden vaan meidän puolestamme

            uskon kuuliaisuuden tähden

            rakkauden tähden

3) Katso hänen kärsimisensä hedelmiä

            katuville syntisille avautuu tie Jumalan luo.

            Esirippu on repeytynyt

Kirkkauden Herra  – ristiinnaulittu

1) Ihmiset naulitsivat kirkkauden Herran.

            Pimeyden syvyys tulee näkyviin tässä ihmisten teossa

2) Kirkkauden Herra salli ihmisten ristiinnaulita hänet

            Jeesus oli valinnut tämän tien pelastaakseen ihmiset

3) Ristilläkin kirkkauden Herran kirkkaus tulee näkyviin

            Johannes puhuu rististä juuri korottamisena ja kirkastamisena

4) Kirkkauden Herran kuolema ristillä on raivannut syntisille tien Jumalan kirkkauteen

Salli ristin puhua

Johdanto Ps 39:10. Sille, joka hiljentyy ristin edessä, on sillä jotakin sanottavaa

1) Risti puhuu niillekin, jotka eivät ymmärrä sen kieltä.

            se puhuu kaikille, jotka kärsimyksiä ajatellessaan tuntevat sydämessään osanottoa. se puhuu myös ohikulkeville ja pilkkaajilla ja välinpitämättömille. Se puhuu sinullekin, mutta puhuuko se turhaan

2) Salli ristin puhua Jeesuksen tahdon mukaisesti

            miten se puhuu: a) se puhuu Jumalan vanhurskaasta tuomiosta syntiä vastaan b) se puhuu armosta ja rakkaudesta syntistä kohtaan

3) Salli ristin puhua muillekin, jos se on ensin saanut puhua sinulle itsellesi

Kärsivä rakkaus

1) Rakkaus, jonka kärsimykset me olemme aiheuttaneet

            evankeliumit puhuvat vain vähän Jeesuksen ruumiillisesta kärsimyksestä. Ne  kääntävät huomion siihen, että rakkaus kärsii. Kaikki kääntyivät hänestä  poispäin: viholliset pilkkasivat, Pilatus horjui, kirjanoppineet olivat   ulkokullattuja, opetuslapset raukkamaisia. Miten paljon Herra saakaan kärsiä vielä meidän tähtemme?

2) Rakkauden luonteeseen kuuluu, että se kärsii rakastetun tuskia.

            Jeesuksen rakkaus ei etsi omaansa.

3) Rakkaus kärsii meidän puolestamme

            Meidän puolestamme Herra kulkee pimeyteen ja taisteluihin.

Ristiinnaulittu Jeesus

Johdanto: Paavalin mukaan tärkeintä on tuntea Jeesus ristiinnaulittuna 1 Kor 2:2

Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin

1) Katso Jumalan Karitsaan, jotta oppisit tuntemaan, miten hirmuinen synti on

            meidän on opittava tuntemaan syntimme

2) Katso Jumalan Karitsaan, jotta oppisit tuntemaan Jumalan laupeuden syvyyden

            meidän on opittava tuntemaan Jumalan rakkaus, joka kantaa synnin pois

3) Katso Jumalan Karitsaan, jotta oppisit hänen jälkiä kulkiessaan kärsimään

            meidän on opittava seuraamaan Jeesusta

Jeesuksen suhde ryöväreihin

Paavali sanoo, että meidät on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa

Golgatalla on kolme ristiä sieltä löytyy meidänkin ristimme.

1) Toisella puolella Jeesusta näemme pilkkaajan: Auta itseäsi ja auta meitä. Hän haluaa päästä pois pinteestä hinnalla millä hyvänsä. Hän ei tiedä kärsivänsä tekojensa mukaan. hän ei tunne tekoja omikseen. hän ei tunne eikä tunnusta syntejään. Hän siirtäisi vastuu muiden kannettavaksi

2) Katuva ryöväri kääntyy Jeesuksen puoleen ja tunnustaa kärsivänsä oikeuden mukaan omista teoistaan. Hän ei pakene, vaan tuntee syntinsä ja tunnustaa ne Jeesukselle. Mutta syntisenä ja rangaistunakin hän rukoilee Jeesukselta armoa, jonka hän tunnistaa pelastajaksi.

3) kumpia me olemme. Niitä jotka pakenevat itseään ja tuomiotaan vai niitä jotka tunnustavat joutuvansa kärsimään kovaa rangaistusta, jos meitä rangaistaisiin oikeudenmukaisesti

4) Keskellä näemme Jeesuksen ristin. sinne on ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa meidän syntimme. Ukkosenjohdattimen lailla, se ottaa Jumalan vihan salaman vastaan niin, että se salama ei vahingoita mitään muuta.

Tähän asti teemat kirjasta: Carl Norbyn Homileettinen käsikirja WSOy 1917

*     *     *

Pitkäperjantai ja koronauhrien lukumäärä 2020

Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.
Kun sadanpäällikkö näki, mitä tapahtui, hän antoi Jumalalle kunnian ja sanoi: ”Tämä mies oli todella viaton.” Ja kaikki ne ihmiset, jotka suurin joukoin olivat kerääntyneet katselemaan tätä näytelmää, palasivat tämän nähtyään kaupunkiin rintaansa lyöden. Jeesuksen tuttavat seisoivat kaikki etäämpänä ja seurasivat sieltä tapahtumia. Siellä olivat myös naiset, jotka olivat tulleet Galileasta hänen mukanaan. Luuk. 23: 44-49

Jokainen pyhäpäivä on teemaltaan erilainen, mutta pitkäperjantai vasta erilainen onkin. Se on ainoa pyhäpäivä, jolloin alttari on puettu mustaan jolloin niin urut kuin kirkonkellot ovat hiljaa eikä Kristus-kynttilässä pala valo. – Nämä kaikki puhuvat kuole-man kieltä. Kiirastorstai-iltana alttari riisuttiin ja se sai mustan kuosin sen merkiksi, että on astuttu Jeesuksen elämänvaiheiden pimeimpään aikaan.

Pitkäperjantain aamuna klo 9 tuomio laitetaan täy-täntöön ja Jeesus naulitaan ristille kolmella isolla naulalla. Sitä ennen hänet oli ruoskittu, hän oli ristiään kantaen kulkenut häpeäkujan, jossa kansa pilkkaa häntä ja huutaa hänelle. He osoittavat mieltään ja hylkäävät hänet suurieleisesti. Myötätuntoa tuomittua kohtaan ei tunneta. Jos hän ei kerran pärjännyt Pilatuksen joukkoja vastaan, hän ei voi olla Messias.

Itse kuolemantuomio on julmin ja häpeällisin, mitä tuona aikana ihmisen kohdalle saattoi tulla. Kysymys ei ollut vain nopeasta teloituksesta, vaan oli tarkoitus, että rangaistu kärsii pitkään; että hän kokee hirvittävää tuskaa, pelkoa ja yksinäisyyttä. Että piinaava tietoisuus edessä olevasta kuolemasta tekisi hänen elämästään onnettoman. Tuomittu on alastomana ja puolustuskyvyttömänä paaluun naulattuna ihmisten naurun kohteena. Samalla hän kamppailee maan vetovoimaa vastaan, kun oma ruumiinpaino puristaa keuhkoja ja hengittäminen käy vaikeaksi.

Tämä oli se käsittämätön ja ankara todellisuus, mikä oli Jeesuksen maanpäällisen elämän loppu ja jota osa Jeesuksen oppilaista seurasi kykenemättä ilmaise-maan omaa suruaan – sillä he pelkäsivät, että heille kävisi samoin.

Jeesus kuoli kuuden tunnin kuluttua, iltapäivällä kolmen aikaan. Aloitimme tämän palveluksen Jeesuksen kuolinhetkenä. Jeesuksen kuolema on tämän palveluksen varsinainen asia.

Viime kuukautena kuolema on ollut päivittäisenä puheenaiheena ympäri maailman. Koronan aiheuttaman pandemian aikana olemme seuranneet lukuja Kiinasta, Italiasta, Espanjasta, Suomesta, USA:sta, Ruotsista ja muualta. Moniko ihminen on kuollut tämän tarttuvan taudin seurauksena. Millä tavoin luku kehittyy? Kasvaako se voimakkaasti? Onko saavutettu huippu? Tänä aamuna Suomessa koronan kuolonuhreja on 42. Korona on ollut kuoleman sairaus.

Ihmiset ovat lukeneet sairastavien kokemuksista, kuinka heidän jäseniään oli särkenyt ja hengitys on käynyt vaikeaksi. Tietoisuus sairauden vakavuudesta herättää pelkoa. Pelkoa herättää se, jos terveydenhuollon toimintakyky romahtaa eikä kaikkia vakavasti sairaita pystytä auttamaan.

Lääkärit ja hoitajat tekevät kaikkensa, poliitikot tekevät kaikkensa, jotta yhteiskunnan eri alueet pysyisivät koossa ja äkillisten muutosten seuraukset pystyttäisiin minimoimaan. Tutkijat tekevät kaikkensa, jotta löydettäisiin vastalääke. Nämä kaikki ovat tarpeen. Mutta kuoleman edessä kaikki on voimattomuutta

Kuolema riisuu paljaaksi. Sen edessä ei auta hienostelu eikä uskottelu tai teeskentely. Se polttaa kuin tuli kaiken epäaidon ja keinotekoisen. Siksikin tämä päivä on niin koruton. Vain ydin on jäljellä. Vain se, mikä kestää, silloin kun kaikki muu häviää. Minkä varassa me siis selviämme? Missä on toivomme?

Kristityille Jeesuksen risti on lujinta ja pettämättömintä maailmassa. Se kertoo Jumalan uhrautuvasta rakkaudesta, jossa hän kurottautuu

kuoleman hädässä kamppailevan ihmisen puoleen, syntiensä painoa pelkäävän ihmisen puoleen – kun ikuisuuden portit avautuvat eikä hän tiedä, mitä hän siellä kohtaa.

Risti muistuttaa siitä, että Jeesus ei vain kärsinyt kipua meidän laillamme. Hän kärsi ennen kaikkea meidän tähtemme, maksoi hengellään synneistämme hinnan. Juuri siksi hän on syvin ja ainoa toivomme kuoleman edessä, kun menneisyyden haamut nousevat ja edessä oleva kohtalo pelottaa.

Hänen ristinsä tähden, me saamme sovinnon Jumalan kanssa ja pääsyn siihen taivaan iloon, minne ei pääse mitään epäpuhdasta. Jeesuksen Golgatalla vuotaneen veren tähden sinä tulet puhtaaksi. Kun sinä laitat toivosi tähän Herraan, sinä pelastut. Tämä on se pyhä evankeliumi, jota maailma vastustaa – mutta sielum-me janoaa. Tunnusta uskosi tähän herraan kanssani…

Pitkäperjantai  –  Kasvojen menetys ei riitä, hänen on menetettävä henkensä 2015
Matt. 27: 33-54

Kun he tulivat paikkaan, jota kutsutaan Golgataksi, Pääkallonpaikaksi, he tarjosivat Jeesukselle juotavaksi viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Hän maistoi sitä, mutta ei halunnut juoda.
    Kun he olivat ristiinnaulinneet Jeesuksen, he jakoivat keskenään hänen vaatteensa heittämällä niistä arpaa. Sitten he jäivät sinne istumaan ja vartioivat häntä. Hänen päänsä yläpuolelle he kiinnittivät kirjoituksen, josta kävi ilmi hänen tuomionsa syy: ”Tämä on Jeesus, juutalaisten kuningas.” Yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittiin kaksi rosvoa, toinen hänen oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen.
    Ohikulkijat pilkkasivat häntä. Päätään nyökyttäen he sanoivat: ”Sinähän pystyt hajottamaan temppelin ja rakentamaan sen uudelleen kolmessa päivässä. Pelasta nyt itsesi, jos kerran olet Jumalan Poika. Tule alas ristiltä!” Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan. Onhan hän Israelin kuningas, tulkoon nyt ristiltä alas! Silloin me uskomme häneen. Hän on pannut luottamuksensa Jumalaan – pelastakoon Jumala nyt hänet, jos on häneen mieltynyt! Onhan hän sanonut olevansa Jumalan Poika.” Samalla tavoin häntä pilkkasivat myös rosvot, jotka oli ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan.
    Mutta keskipäivällä, kuudennen tunnin aikaan, tuli pimeys koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Yhdeksännen tunnin vaiheilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Se merkitsee: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Tämän kuullessaan muutamat siellä olevista sanoivat: ”Hän huutaa Eliaa.” Heti yksi heistä kiiruhti hakemaan sienen, kastoi sen hapanviiniin, pani kepin päähän ja tarjosi siitä hänelle juotavaa. Toiset sanoivat: ”Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen.” Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä.
    Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.
    Kun sadanpäällikkö ja miehet, jotka hänen kanssaan vartioivat Jeesusta, näkivät maan vavahtelun ja kaiken, mitä tapahtui, he pelästyivät suunniltaan ja sanoivat: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!”

Pitkäperjantai on ollut meille luterilaisille erityinen päivä. Monesti saatamme ajatella että kaikki tähtäsi tähän pitkäperjantaihin, että tämä on tärkeämpi juhla kuin pääsiäinen. Varsinainen taisteluhan käydään tässä. Pääsiäinen on vain tilanne, jolloin taistelun lopullinen tulos selviää. Tai se on kuin kuitti, joka todistaa edellä suoritetun maksutapahtuman. Apostoli Paavalikin haluaa puhua vain Kristuksen rististä, ei tyhjästä haudasta. Juuri risti on kristittyjen tunnus – kidutusväline, jossa Jumalan Pojan maanpäällinen elämä sammui. tällaisia pitkäperjantaita puolustavia näkökulmia tulee mieleen. Mutta pitäperjantaita ja pääsiäistä ei voi erottaa toisistaan Ne ovat saman asian eri puolia. Kumpaakaan ei voi olla ilman toista. Vasta pääsiäinen tuo valon ristin tapahtumiin. Vasta siitä tiedämme, että kaikki ei päättynyt kuolemaan, että tarinalla on jatko.

Pitkäperjantai on kirkkovuoden ainoa musta sunnuntai – joudumme todistamaan ihmiskunnan käsittämätöntä pimeyttä. Sokeudessaan ja epäuskossaan ihmiset ottivat kiinni hyväntekijänsä, viattoman Jumalan Pojan ja tappoivat hänet julmasti. Eivätkä he voineet toimia vain niin, että hänet olisi kaikessa hiljaisuudessa otettu hengiltä. Siitä oli tehtävä ankarin mahdollinen julkinen häpäiseminen, jotta Jeesuksen nimi unohdettaisiin ja tapaus olisi lopullisesti käsitelty. – mutta se ei tainnut ihan onnistua.
Osana tätä häpäisyä on ollut näytelmänomaiset toimet: julkinen ruoskiminen, narrikuninkaaksi pukeminen orjantappurakruunuineen, hänelle järjestettiin häpeäkuja, jossa hän kantaa ristin poikkipuun ja kaulassaan kylttiä tuomion syystä – muut tönivät häntä, nauravat, huutavat, pilkkaavat ja sylkevät. Hänet riisutaan alastomaksi – ja irvokkaasti ripustetaan kidutuspaaluun roikkumaan ja hitaasti kuolemaan – niin että varmasti jokainen näkee. Tämä kaikki oli tarkan järjestyksen mukaan etenevää perinpohjaista häpäisyä, jossa pyrittiin riistämään hänen kaikki arvokkuutensa. Eikä se tullut valmiiksi vielä siinä, että hänet ristiinnaulittiin. Sinne ristin juurellekin oli tultava häntä vielä pilkkaamaan.

Evankelista kiinnittää siihen huomiota kolme kertaa: Ohikulkijat, ylipapit lainopettajien kanssa sekä ristinryövärit pilkkasivat Jeesusta. Jos on joutunut kokemaan pilkkaa ja ihmisten naurua – kiusaamista, tietää kuinka syvälle sellainen sattuu – vaikka olisi käytetty vain ivallisia katseita ja kuiskuttelevia sanoja. Monet ovat riistäneet henkensä sen jälkeen, kun heidän maineensa on pilattu. Hyvälle elämälle ei sen jälkeen enää ole oikein tilaa. Puhutaan myös kasvojen menetyksestä. Häväisty ihminen ei voi näyttää kasvojaan Jeesuksen kohdalla ei tyydytty vain kasvojen menetykseen, vaadittiin myös hänen henkensä menemistä – näin kahdeksas käsky pitää sisällään aika paljon. Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. (Jeesuksen kuolemantuomio annettiin väärien todistusten varassa.)

Pilkka, jota Jeesuksen ristin juurella käytettiin tuntuu äkkiseltään vaatimattomalta: Tulkoon alas ristiltä, jos on Jumalan poika. Miten tuo on Jeesuksen pilkkaamista? Se tuntuu joltakin poliitikon ponnettomalta kieleltä, jolla ei voi värikkäästi tai voimakkaasti ilmaista mitään. Varmasti karkeampaakin pilaa esitettiin. Mutta melkein mikä tahansa pilkka tuossa tilanteessa liittyy juuri siihen, että hänet on naulattu kiinni ristille, se on lopullista eikä siitä pääse mihinkään. Tavalliselle ohikulkijalle ja pilkkaajalle ristin todellisuus ja Jeesuksen itseään koskevien väitteiden välinen ristiriita oli niin suuri, että se ei paljon enää pilkkaamista vaatinut. Katsokaa Juutalaisten kuningas.

Jumalan Pojan joutuminen häpeälliseen ristinkuolemaan oli vastoin kaikkia järkeä. Jumalan valitulle ei voisi suin surminkaan käydä niin. Ristille joutuminen päin vastoin oli todistus jokaiselle siitä, että tämä ei ole Jumalan Poika vaan tavallinen ihminen. Ristiltä käsin ei johdeta armeijaa eikä valtakuntaa. Ristiltä käsin ei toimiteta temppelin uhreja. Ristille joutuminen oli vahva osoitus siitä, että kaikki mitä he olivat tähän asti kokeneet, oli vain tyhjää puhetta. – ei muuta. Ihmeet, joita hänen väitettiin tehneen, menettivät arvonsa, jos ei pysty auttamaan edes sen verran itseään että välttää tuollaisen kuoleman.

Jumaluus ei voisi olla kauempana siitä, mitä he nyt todistivat sillä alastomana ristillä viruminen maan ja taivaan välillä on kirottuna olemista. Gal 3:3 Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, niin kuin on kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen, joka on ripustettu paaluun.” Hän on syystä joutunut ristille. Hän on Jumalan kiroama. Ei kai voilla olla Jumalan Poika ja Jumalan kiroama  yhtä aikaa. Jos Jeesus olisi ollut Jumalan poika, hän olisi kyennyt välttämään tämän kohtalon.

Risti silloin oli pahennus ja loukkaus, ja se on sitä edelleen. Normaalissa ajattelussa puhe rististä – häpeällisestä ja brutaalista kuolemasta on täysin vierasta jumaluuteen liitettynä. Puhe Jumalasta koskee jotakin ylevää, kaunista, henkistä, kaikkivaltiasta, loukkaamatonta, pyhää, maailman luojaa. Tässä oli ilmeinen ristiriita.

Pitkäperjantaina olemme uskomme syvimmän paradoksin tai mysteerin äärellä.
Aina on ollut niitä joukossamme, joille ristin julmuus on liikaa. He haluavat kristinuskon ilman ristiä. Risti sivuutetaan tai siivotaan pois. Evankeliumit kirjoittavat kuitenkin yllättävän paljon juuri Jeesuksen viimeisestä vuorokaudesta. Tätä draamaa evankeliumeista ei voi pyyhkäistä pois. Ristin pahennus, ristin järjelle asettama riita säilyy.

Martti Luhter opetti Jeesuksesta tavalla, joka keskittyy ristiin. Lutherin opetuksesta käyteteään nimeä: ristinteologia. Hänen mukaansa Jumalan toiminta kätkeytyy vastakohtaansa. Lutherin mukaan Jumala ei halua tulla tunnetuksi kunniassaan ja majesteettisuudessaan, vaan Kristuksen ristin alhaisuudessa, heikkouessa ja kärsimyksessä.

1 Kor 1:18 Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima… 22 Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. 23 Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, 24 mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus… 27 Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28 Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.

Juuri ristissä näkyy Jumalan rakkaus ja toiminta syntiin alas vajonnutta hullua ihmiskuntaa kohtaan. Kun me tavoittelemme suurta, korkeaa ja kaunista niin Jumalan rakkaus taas kohdistuu alas halpa-arvoiseen, häpeälliseen, heikkoon, hulluun, pahaan ja kuolleeseen – eli ihmiseen. Jumala ymmärtää sitä, mikä ei ole mitään. Jumalan rakkaus merkitsee tämän vuoksi väistämättä tyhjentymistä, kärsimystä ja rakkautta ristiin.

Siksi nuo sanat: ”Tule alas ristiltä, jos olet Jumalan Poika” ovat mitä suurinta pilkkaa ja ymmärtämättömyyttä. Juuri jumalallisen ja täydellisen rakkautensa tähden hän oli ristillä. Ristiltä alas laskeutuminen ei olisi ollut osoitus hänen asemastaan Jumalan Poikana. Se olisi osoittanut vain sen, että hänen rakkautensa olisi ollut vajavaisten ihmisten rakkauden kaltaista.

Mikä tuo ymmärrystä tähän tapahtumaan? Miksi Jeesus siis kuoli? Vastauksessa kirkon historiassa on eri sävyjä, mutta sama sisältö. Meidän uskomme ytimessä on viattoman kuolema sinun puolestasi. Siitä käytetään nimeä uhri.

Voit tänään kysyä: kuka sinä oikein olet ihminen, että Jumala taivaasta tulee alas sinua pelastamaan. Hän ei lähettänyt enkeliä eikä tehnyt jotakin ihmettä, vaan tulee itse alas ihmiseksi. Hän ei tullut tsemppaamaan sinua parempiin suorituksiin, vaan kärsimään seuraukset synnistäsi, eli kuoleman puolestasi.

Oikeudenmukaisuus on tärkeä asia. Jokainen tietää sen. Meistä tuntuu pahalta, että hirveästä rikoksesta pahantekijät pääsevät niin vähillä seuraamuksilla. Murhaajat, raiskaajat, kiduttajat, lapsen tappajat ovat vanekudessa pari vuotta. Meidän oikeudentajua pidetään pilkkana. Mutta me tiedämme, että Jumalan edessä rikolliset joutuvat vastaamaan teoistaan. Mutta pitkäperjantain pommi on tässä. Oikeudenmukaisuus on Jumalan edessä tapahtunut kaikkea ihmisten pahuutta kohtaan. Jeesus on kärsinyt syntiemme seurauksen. Se ei tarkoita että rikolliset pääsevät pälkähästä. Se tarkoittaa sitä, että hirvittävinkin rikollinen voi tulla katumukseen ja löytää armolllisen Jumalan ja saada syntinsä anteeksi – koska hänen syntinsä on sovitettu.

Pitkäperjantai on musta väriltään myös siksi, että se on Jumaan vihan päivä. Jumalan vanhurskas viha kohdistuu syntiin – siihen mikä on pahaa, väärää ja epäoikeudenmukaista. Se kohdistuu siihen mikä on itsekästä, rakkaudetonta, toisia sortavaa. Vaikka Jumalaan liitettynä sana viha tuntuu hieman pelottavalta, tämä on sanottava ääneen – Jumala vihaa syntiä ja Jeesuksen ristinkuolemassa Jumalan viha löytää kohteensa – se iskee hänen poikaansa, jotta hänen ei tarvitsisi suunnata sitä meihin.

Pilkkaajat katsovat ristiä ja nauravat juutalaisten kuningasta – Ristiltä käsin ei johdeta armeijaa eikä valtakuntaa.  Ristiltä käsin ei toimiteta temppelin uhreja. Mutta kun katsomme uskon avaamin silmin ristin miestä, me näemme, että ristilläkin hän on kuningas, ristilläkin on Ylimmäinen pappi jokak uhraa itsensä meidän elämämme ja pelastuksemme tähden. Meidän tehtävä on vain katsoa hiljaa ja kiittää.

*     *     *

Tämä ei ole parhaita pitkäperjantain saarnojani. Minulla oli saarnan suhteen myös vähän toisenlainen suunnitelma jota en pystynyt toteuttamaan. Ristiriita ja ristiriidan sietäminen oli eräs ajatuspolku, josta piti tulla keskeinen osa saarnaa, mutta se jäi pois. En halunnut kuitenkaan jättää kuulijaa ’vastauksia vaille’ ristin sanomasta. Tarkoitan sitä, että jokainen vain ihmettelisi ja hämmästelisi tapahtunutta ja tuuli toisi vastauksen kullekin hänen oman mielikuvituksensa mukaan. Kysymys on järjen ylittävästä ja järjen vastaisesta  Jumalan salaisuudesta. Sitä ei ilmoita meille liha eikä veri. Evankeliumi täytyy julistaa. Usko syntyy kuulemisesta.

Ajatukseni oli kuitenkin varottaa myös liian pitkälle viedystä opillisuudesta. Risti ei anna meille loppuun asti älyllisesti tyydyttävää vastausta. Jumalan salaisuutta Kristuksessa ei voi piirtää millimetriparerille. Ristiriidan sietämisestä on siksi myös kysymys.

Pitkäperjantai

Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: »Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.» Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa.
Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: »Muita hän kyllä on auttanut – auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.» Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: »Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.» Jeesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: »Tämä on juutalaisten kuningas.»
Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: »Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!» Mutta toinen moitti häntä: »Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.» Ja hän sanoi: »Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.» Jeesus vastasi: »Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.»
Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: »Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.» Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.
Luuk. 23: 32-46

Pitkäperjantai 2013 – Kristuksen viimeiset kiusaukset

Jeesuksen ristintapahtumia, viimeisiä hetkiä voidaan katsoa monesta näkökulmasta. Selvää on että katsottavanamme on väkivaltainen kuolema – kuvottava ja irvokas ihmisen häpäiseminen. Ihmisten kuolinkamppailusta oli tehty kansanhuvia. Ihmisiä kokoontui sitä katsomaan. Tuskinpa lapsetkaan välttyivät tuolta hirvittävältä näyltä. Huojentavaa ristin juurella ihmisillä varmasti on ollut se, että siellä on joku muu – itse saa kokea elävänsä ja tuntea salaista iloa siitä. Kristittyinä me emme mietiskele Jeesuksen kuolinkamppailua väkivaltaviihteenä. Sellaista televisio ja videopelit tarjoavat yllin kyllin. Ne eivät auta meitä sisäisellä matkalla kohti syvempää totuutta.

Jeesuksen kuolemaa voi tarkastella teologisella ja opillisella tasolla. Se on tärkeää, mutta tänään haluan kulkea tuohon ristin syvempään hengelliseen merkitykseen inhimillisen kautta. Sillä Jeesuksen kuoleman seuraaminen kutsuu meitä myös sisäiselle matkalle miettimään omaa kuolevaisuuttamme ja selvittämään suhdettamme siihen. Kuolema on se ehdoton raja, jota vasten elämämme piirtyy. Oman kuolevaisuuttamme miettiminen nostaa varjot mielen näyttämölle. Se saattaa ahdistaa ja pelottaa. Mutta kun katsomme tuota elämän ja kuoleman rajaa yhdessä ja Jeesuksen kanssa se on turvallista. Matkakumppaneina meillä tällä matkalla on myös kaksi ryöväriä, jotka myös kertovat oman tarinansa. Evankeliumi tänään on kertomus kolmesta miehestä, jotka kohtaavat kuoleman.

Päivän evankeliumissa on yksi asia kaihertanut mieltäni valmistautuessani saarnaamaan. Se on Jeesuksen viimeiset kiusaukset. Siitä päivän evankeliumi kertoo. Siinä näkyy myös jotakin Jeesuksen sisäisestä matkasta oman kuolemansa läheisyydessä. Suomalaiset tuntevat käsitteen ’viimeiset kiusaukset’ Joonas Kokkosen oopperasta Viimeiset kiusaukset, oopopera Paavo Ruotsalaisen elämästä. Jollekin saattaa olla tuttu Niko Kazantzakiksen kirja Kristuksen viimeinen kiusaus, josta tehtiin myös elokuva.

Kristillinen perinne on varhaisista ajoista tuntenut ilmiön, mikä on tunnetaan kuolevan viimeisinä kiusauksina. Kun ihminen on käynyt heikoksi, Jumalan vastustaja tekee viimeisen hyökkäyksensä saadakseen ihmisen epätoivoon. Nykyaikainen psykologia tuntee myös sen sisäisen kamppailun, joka kohtaa kuolemaa lähestyvää ihmistä. Vanha maailma puhui niistä vain eri nimillä. Kiusauksia kuoleman edessä ovat: epäusko, epätoivo, kärsimättömyys, hengellinen ylpeys ja harhanäyt. Kuoleman peruuttamattomuus nostaa sielustamme esille kysymyksiä, pelkoa ja torjuntaa. Se on aihe, jota mieluusti välttelemme.

Jeesuksen ristinkamppailuissa viimeiset kiusaukset ovat ainakin osin nähtävissä. Kun Jeesusta pilkataan, kysymys on nimenomaan kiusauksia. Ne ovat samalla pahan hyökkäyksiä Jeesusta vastaan. Ei vain sitä, että häntä pilkataan. Kun lukee nuo pilkkasanat, ei voi välttyä näkemästä yhtäläisyyksiä autiomaan kiusausten kanssa, jolloin Saatana käy pitkästä  paastoamisesta heikentyneen Jeesuksen kimppuun ja kyseenalaistaa hänen asemansa Jumalan poikana. ”Jos olet Jumalan Poika, käske näiden kivien muuttua leiviksi. Jos olet Jumalan poika hyppää alas temppelinmuurin harjalta, enkelit ottavat sinut vastaan.”

Kuoleman edellä viimeisten kiusausten Autiomaa on ristin tuska ja taivaan hiljaisuus – taivaallinen Isä on vetäytynyt Jeesuksen läheisyydestä. Tälläkin kertaa kiusauksia tai hyökkäyksiä on kolme ja ne pitävät sisällään samantyyppisen kiusauksen kuin autiomaassa, jossa Jeesuksen uskoa horjutetaan.
”Jos olet Messias, auta itseäsi.” ”Jos olet juutalaisten kuningas. Pelasta itsesi.” ”Jos olet messias pelasta itsesi ja meidät.”

Autiomaan kiusauksia edelsi Jeesuksen kaste, jonka yhteydessä Taivaallisen Isän ääni oli tunnustanut Jeesuksen rakkaaksi pojakseen. Autiomaassa paholainen horjutti tätä uskoa sanoilla: jos olet Jumalan Poika. Pitkäperjantain hyökkäyksiä edelsi palmusunnuntai, jossa Jeesus otettiin iloiten kuninkaana vastaan. Nyt tuo kuninkuus kyseenalaistetaan ja tehdään naurun alaiseksi. ”Jos olet messias”.

Autiomaassa Jeesus vastasi kiusauksiin Jumalan sanalla. Ristillä hän on hiljaa. Tuon kidutuspaalun ja pilkkanaurun oli tarkoitus murtaa hänet henkisesti. Hänen piti tunnustaa ja nähdä elämänsä pelleilyksi. Se oli vitsi, suurta pilaa. Ei hän ollut mikään Jumalan poika tai Messias Kuningas. Jokainen näki aivan selvästi, että kuninkuudesta ei ollut mitään jäljellä, kun hän alastomana ja häväistynä roikkui ristillä kohti varmaa ja tuskallista kuolemaa. Nyt vain Jeesuksen itsensä piti nähdä sama asia ja tunnustaa ei vain tappionsa, vaan myös valheensa, jossa oli elänyt. Mutta Jeesus on hiljaa. Hän kestää nämä hyökkäykset – ei antaudu niiden valtaan. Jeesus ei menetä uskoaan, ei myöskään tunne vihaa pilkkaajiaan tai telottajiaan kohtaan. Päinvastoin hän tuntee edelleen myötätuntoa ja rakkautta langennutta ihmiskuntaa kohtaan ja siksi rukoilee anteeksiantamusta kiduttajilleen. Hän on saanut tehtävän taivaalliselta Isältään ja hän tekee sen loppuun asti – vaikka syytösten keskellä taivaskin näytti olleen hiljaa. Jeesus ei saa tukea uskolleen tuona kriittisenä hetkenä Isältään.

Evankeliumissa huomattavaa on myös se, että joka kerran kun Jeesusta pilkataan, käytetään eri sanaa. Suomenkielinen käännös huomioi myös sen. Hallitusmiehet ivasivat, sotilaat pilkkasivat ja katumaton ryöväri herjasi. Itse olen ymmärtävinäni, että pilkka käy sitä raskaammaksi, mitä lähemmäs ristiä tullaan. Hallitusmiehet seisoivat kauempana. Heidän pilkkansa on lähinnä nenän nyrpistämistä ja halveksuntaa. Heille asia oli nyt jo poissa päiväjärjestyksestä eikä enää kovin kiinnostava. Sotilaat ovat vartioimassa ristien läheisyydessä, että väki pysyy aloillaan – heidän ivansa on leikinlaskua, naurua toisen kustannuksella. Sellaista oli arpapeli myös Jeesuksen vaatteella.

Mutta katumaton ryöväri herjaa Jeesusta. Hänen Jeesukseen kohdistama pilkka on kaikkein karkeinta. Katumattoman ryövärin pilkasta joutuu ainakin suomenkielisen käännöksen äärellä miettimään, mitä ihmeen pilkkaamista tässä on. Se ei tunnu niin raskaalta. Miksi katumattoman ryövärin sanat ovat pilkkaa. Ne myös kyseenalaistavat, asettavat naurettavaan valoon. Evankeliumi antaa näille sanoille äänialan: katumattoman ryövärin pilkasta käytetään sanaa blasfeemi. Sitä sanaa käytetään kaikkein raskaimmasta ja raaimmasta pilkasta. Blasfeemi liittyy Ut:ssa useimmiten jumalanpilkkaan. Se rinnastetaan murhaamiseen ja huoruuteen. Se on Jeesuksen mukaan niitä pahoja asioita, jotka lähtevät ihmisenä sisältä ja saastuttavat ihmisen (matt 15:19). Mutta vastauksena kysymykseen – mitä erityistä pilkkaa näissä sanoissa on- en löydä muuta selitystä pilkan raskauteen kuin sen, että hän kärsi samanlaista rangaistusta kuin Jeesus. Se tuntui kaksi kertaa pahemmalta, kuulla se viereltään. On kuin ystävä olisi kääntynyt vastaan. Vaikka he eivät tunteneet toisiaan, mutta he kärsivät samanlaista rangaistusta. Ristin tuska yhdisti heitä. Katumattomalla ryövärillä oli raakalaismainen sielu loppuun asti. Hän samaistui kansanjoukkoon joka pilkkasi Jeesusta. Tuskin hän sai sillä osakseen yhtään suosiota. Mutta hän ei halunnut osakseen myöskään Kristukselle tulevaa pilkkaa, vaan väistyi siltä ja itse yhtyen pilkkaamiseen toivoi lieventävänsä omaa häpeäänsä.

Kiusauksen todellisuutena tuo pilkka näyttäytyy luonnollisesti niin, että sanat ”pelasta itsesi” on täysin vastakkainen Jeesuksen kutsumukselle – sille mitä hän parhaillaan oli tekemässä – ei pelastamassa itseään vaan koko maailmaa sen syntivelasta oman uhrikuoleman kautta.

Kestettyään kiusaukset autiomaassa enkeli tuli vahvistamaan Jeesusta. Myös tällä kertaa enkeli vahvistamaan häntä. Nyt tuo enkeli oli viereisellä ristillä. Sieltä hän kuulee toisenlaisen viestin kuin pilkkaajilta. Katuva ryöväri rukoilee häntä ja tunnustaa hänen kuninkuutensa. Jos raskain pilkka ja hyökkäys häntä vastaan tuli kohtalotoverilta niin myös ainoa inhimillinen tuki tuli toiselta samaa rangaistusta kärsivältä (paitsi että Jeesus kärsi myös heidän puolestaan). Ristinryöväri ei tietenkään oikeasti mikään enkeli ollut – hän oli rikollinen, mutta tarpeellinen lohdutus tuossa äärimmäisessä tilanteessa.

Katuva ryöväri on meille puhutteleva esimerkki ja kuva kuolemaan käyvästä ihmisestä. Toisin kuin katumaton rikollinen, totuus oli saavuttanut katuvan ryövärin.  hän ei halunnut mennä rajan yli silmät ummessa valheen turvin vaan hän tunnusti Jeesukselle oman elämänsä, mitä hän oli siihen asti ollut. Hän oli syyllinen omiin rikoksiinsa ja kärsi oikeutetun tuomion. muista minua kun tulet valtakuntaasi. Kuolemassa pelottavaa ei ole elämän päättyminen, vaan iäisyyden alkaminen. Meidän tekomme seuraavat meitä. Katuva ryöväri tiedosti tämän – onko minulla vielä armoa.

Kun me katselemme omaa elämäämme kuoleman rajaa vasten ja epätoivo hyökkää päällemme, kun kaikki näyttää arvottomalta. Kuoleman varjot pyrkivät meitä masentamaan, mutta siitä huolimatta olisi hyvä toisinaan katsoa, mitä elämämme on ollut. Onko se sellainen elämä, jonka kanssa mennään ikuisuuteen? Siitähän tässä on kysymys – miten tulla sovintoon itsensä ja elämänsä kanssa ja miten tulla sovintoon Jumalan kanssa.

Kuoleman teema nostaa varjoja ja ahdistaa meitä. Mutta ehkä juuri tällaisena päivänä hyvä ja turvallista katsoa tuota viimeistä rajaa Jeesuksen ja katuvan ryövärin seurassa.

Elämässämme näkyy kuoleman rajaa vasten myös epämiellyttäviä asioita. Asioita, jotka nielevät arvokkuutemme. Me voimme yrittää unohtaa kaiken tai katuvan ryövärin tavoin tunnustaa – tämä on koko elämämme ja annan sen Jumala sinun käsiisi. Jos siinä on jotakin kaunista anna sen välittyä niille, jotka muistavat minut jälkeenpäin. Jos siinä on jotakin rumaa  armahda minua ja laupeutesi, ristinkuolemasi tähden anna minunkin periä iankaikkinen elämä.

Paavali sanoo ”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Room 8:38-39
******

Pitkäperjantai 2010

Hyvät ystävät. Olemme evankeliumien lukemisessa siirtyneet Jeesuksen elämän viimeiseen hengenvetoon ja viimeiseen huutoon. Tässä päivässä tuntuu aina murtuvan jotakin maailman rakenteissa. Tapahtuu jotakin peruuttamatonta, jolla on koko maailmankaikkeutta koskevat mittasuhteet. Ihmisen pahuus ja väkivalta saavat äärimmäisen muotonsa. Ihmisen epäusko ja paatumus ovat vertaansa vailla. Sillä ihmiset ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan.

Jouluna hän syntyi ja paimenten kanssa pysähdyimme ihmettelemään, mitä Jeesuksesta sanottiin. Joulu on herkkä ja kaunis juhla talven pimeyden keskellä. Sielun näyttämöllä katselimme ja kuuntelimme kuinka pieni lapsi kajautti ilmoille ensimmäisen parkaisunsa. Hänessä Jumalan lupaukset täyttyvät. Nyt kun kevät koittaa ja aurinko sulattaa jäätä ja lunta, meidät kuljetetaan suureen kärsimyksen ja kuoleman pimeyteen. Katselemme julmaa teloitusta, jossa syytön mies nostetaan kidutuspaaluun.

Jeesus on kasvanut aikuiseksi. Hän on taistellut erämaassa Saatanan kiusauksia vastaan ja voittanut. Hän on valinnut kutsumuksensa. Tuon kutsumuksen tie on johtanut häntä julistamaan Jumalan valtakunnan saapumista, parantamaan sairaita, ruokkimaan nälkäisiä, etsimään eksyneitä, halveksittuja ja syrjittyjä ja nostamaan heidän ihmisarvonsa. Mutta Jumalan kutsumus ei päättynyt tähän. Hänen oli annettava henkensä maailman elämän edestä. Jumalan lupausten toteutuminen tapahtuu käsittämättömällä tavalla: viattoman kärsimisellä ristinpuulla. Samaan tapahtumaan kietoutuu sekä ihmisten pahuus että myös Jumalan tutkimaton suunnitelma ihmiskunnan pelastamiseksi.

Evankeliumi ei hienostele eikä romantisoi puhuessaan Jeesuksen kuolemasta. Asia todetaan aika karusti. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Kuolemanrangaistuksia oli toki olemassa muitakin. Johannes Kastaja kuoli miekaniskun. Kaikkein vaarallisimmille rikollisille, murhaajille ja kapinoitsijoille nopea kuolema ei tuntunut kohtuulliselta. Kostonhimo tyydyttyi vasta kun heidät saatiin kärsimään. Ristinkuolema oli kehitetty sellaiseksi, että siinä kuoli varmasti, mutta tuskallisen hitaasti. Siinä ihmisen kärsimystä yritettiin pitkittää, jotta rangaistuksesta tulisi ankarampi.

Tällaisen rangaistuksen päämäärä oli pyyhkiä pois ihmisen arvokkuus viimeistä piirtoa myöden. Hänestä piti saada kirosana ja pilkkalaulu ihmisten huulille. Jos hänessä oli joskus ollut jotakin hyvää, nyt hänet haluttiin häväistä, että mitään muistoa hänestä ei jää. Siksi ristiinnaulittuja rikollisia ei yleensä edes haudattu. Hänet hylättiin ja hänen muistonsakin häpäistiin.

Mutta miksi Jeesus, joka oli hyväntekijä, parantaja, toivon tuoja? Miksi hänet piti saattaa kuolemaan tällä kauheimmalla tavalla? Eikö olisi riittänyt, että väentungoksessa joku salaa puukottaa hänet tms. Pelkkä kuolema ei riittänyt. Hänessä nähtiin yhteiskuntarauhan rikkoja ja kapinajohtaja, joka saisi helposti massat liikkeelle ja syntyisi levottomuutta, joka saisi roomalaisen sotajoukon liikkeelle. Levottomuudet olisi paras tukahduttaa ennen kuin ongelmia syntyy. Jeesuksella oli kannattajia, joille Johannes  Kastajan tapainen kunniallinen kuolema ei olisi ollut este jatkaa toimintaa. Johanneksen maine ei ollut mihinkään kadonnut. Hänestä puhuttiin edelleen kunnioittavasti. Mutta kun Jeesus perusteellisesti häväistäisiin, kukaan ei haluaisi enää samaistua häneen, edes puhua hänestä.

Hänen kauhea loppunsa olisi kaikille merkki siitä, kuinka näennäisen hurskas mies oli tullut Jumalan kiroamaksi, sillä ei hänelle muuten olisi käynyt noin. Jumala olisi hänet varjellut. Tämä näkökulma tulee voimakkaasti esille evankeliumeissa. Jeesusta pilkataan. Kansan hallitusmiehetkin ovat tulleet varmistamaan, että hänen kuolemansa häpeällisyys on viimeinen asia, mikä hänestä tullaan muistamaan. He pilkkaavat häntä, sotilaat pilkkasivat ja toinen ryöväreistä pilkkaa Jeesusta. Hänen onneton loppunsa tehdään naurun alaiseksi. ”Katsokaa juutalaisten kuningas, Messias. Jumalan valittu. Nyt viruu ristillä ruoskittuna. Kylläpä hän on kuninkaallinen” Näin hänen hurskautensa pyrittiin osoittamaan kansalaisten silmissä kuplaksi. Hänessä täytyi olla jotakin erityisen vaarallista. Jumalallinen oikeus on tapahtunut.

Ainoastaan yksi ihminen puolustaa häntä. Kun kaikki muut syyttävät, yksi puolustaa ja hänkin on toinen rikollisista.

Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.» Ja hän sanoi: »Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.»

Miksi hän osasi rukoilla noin? Mistä katuva ryöväri sai tuon uskonsa? Mitä hän tiesi Jeesuksesta? Miten hän tietää, että Jeesus voi antaa syntejä anteeksi. Aivan varmasti hän oli kuullut Jeesuksesta, joka on syntisten ystävä. Jokin hänen kuulemassaan oli herättänyt hänessä toivon ja uskon.

Mutta katuva ryöväri ei pyytänyt itselleen helpotusta. Hän tunnusti kärsivänsä oikeudenmukaisen rangaistuksen. Hän kaipasi sovintoa Jumalan kanssa. Hän halusi päästä rauhaan Jumalan kanssa.

Historia ja omat elämän huonot valinnat, rikokset olivat saavuttaneet hänet. Hän teki tiliä elämästään. Hänen omantuntonsa tuomioistuin syytti häntä eikä hän päässyt syytöstä karkuun. Uhrien kannalta, jotka olivat joutuneet kärsimään hänen tähtensä tässä tapahtui jonkinlainen hyvitys. Mutta Jumalan edessä se ei riittänyt. Hänen sisimpänsä ei puhdistunut. Toinen ristinryöväreistä oli paaduttanut jo sydämensä, mutta katuvan ryövärin sydän oli alkanut jälleen tuntemaan. Hän ei voinut enää korjata virheitään. Ehkä se olisi ollut mahdotonta muutenkin. Hän katsoi elämän voiman juoksevan jäsenistään hukkaan ja pian edessä oli väistämätön kuolema. – Onko armoa olemassa rikolliselle. Onko armoa, joka antaa kaiken anteeksi, vaikka on syyllistynyt rikoksiin, kenties murhaan. Onko armoa siitä huolimatta, että hän ei pysty hyvittämään yhtään tekoaan. Hän ei pysty mitenkään osoittamaan olemansa armon arvoinen. Silti hän turvautuu Jeesukseen: Muista minua kun tulet valtakuntaasi. Hän rukoilee, että kun Jeesus kuningas nousee taivaan valtaisuimelee, että hän silloin hän katsoisi alas ja muistaisi hänet, mitä tekoa hän on, että hän muistaisi ja armahtaisi.

Kun kaiken aikaa inhimillinen juonne etenee, samalla jumalallinen suunnitelma kulkee tämän alla. Jeesuksen kuolema ei ole vain vastustajien ilkeää toimintaa. Jumalan salatut tarkoitukset täyttyvät.

Jeesus tulee syntiuhriksi. Hän ottaa koko maailman syyllisyyden ja synnin kantaakseen, ihmiskunnan ylpeyden ja kapinan Jumalaa vastaan – hän kohtaa Jumalan vihan syntiä kohtaan. Siksi hän voi sanota katuvalla ryövärille: »Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.»

Jos olet ollut tänään sielusi näyttämöllä tunnet varmasti molempien ryövärien asuvan sielussasi. Molemmat rikolliset saavat siellä äänen. Sen joka edelleen uhmaa ja ylpeydessään kääntää Jumalalle selkänsä. Mutta sinussa on myös se osa itseä joka katuvan ryövärin tavoin tuntee syyllisyyttä menneistä teoista ja kaipaa puhtautta ja ennen kaikkea sitä, että Jumala muistaisi sinut, katsoisi rakastaen sinua ja hyväksyisi sinut lastensa joukkoon.

Katumattoman ryövärin ääni vaimnee,  mutta katuvan ryöväin ääni jatkuu kiitolksena.

Katumattoman ryövärin ääni vaimene ja lakkaa mutta katuvan ryövärin ääni jatkuu taivaassa kiitoksena iankaikkisesti.

Jeesuksen kuollessa paratiisin portit ovat auenneet. Synneistämme on maksettu hinta.

Pitkäperjantai 8.4.2004

Luuk 23:32-46

Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa. Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut – auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.” Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: ”Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.” Jeesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: ”Tämä on juutalaisten kuningas.”
Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” Mutta toinen moitti häntä: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”
Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.

Sammutamme Kristuksen kynttilän

Koko hiljaisen viikon olemme seuranneet täällä kirkossa hetki hetkeltä tihenevää jännitysnäytelmää. Jeesus tulee Jerusalemiin, hän viettää oppilaidensa kanssa aterian, hänet otetaan Getsemanessa kiinni. Oppilaat pakenivat kuka minnekin, Jeesukselle järjestetään pikainen kuulustelu, oikeudenkäynti ja tuomio. Tänään tuomio laitetaan täytäntöön. Hänet naulitaan ristille kahden rikollisen väliin. Evankeliumin kuulijoina me olemme myös paikalla Jerusalemin muurien ulkopuolella. Henkeä pidätellen seuraamme tapahtumaa. Vaikka ihmisiä on paljon koolla, vaikka kaupunki on täynnä hälinää ja elämää, silti on niin hiljaista, että kuulemme hänen sydämenlyöntinsäkin – siinä me kuulemme koko luomakunnan elämän äänen. Se sykkii hetken ja sitten on täysin hiljaista. Aika pysähtyy ja pimeys peittää kaiken.

Tänään kirkollinen väri on musta. Alttari on puettu mustaan ja papin vaatetus on musta. Väri ei kuitenkaan ole tänään niinkään surun väri. Se ei ole viesti opetuslasten surusta tai Jeesuksen äidin tuskasta, kun hän menetti poikansa. Musta on tänään ennen kaikkea pimeyden väri. Musta kertoo pimeydestä, joka Jeesuksen kuolemassa tuli maan ylle. Eilen kiirastorstain messussa saimme seurata opetuslasten kynttilöiden sammumista. Meillä oli täällä saarnatuolin edessä yksi kynttilä kullekin opetuslapselle. Meille kerrottiin ensin, että Juudas katosi pimeään yöhön ja hänen kynttilänsä sammui. Sitten opetuslapset pakenivat ja jättivät Jeesuksen yksin, heidän kynttilänsä sammuivat. Samasta pimeydestä on kysymys. Oppilaiden usko sammui Jeesuksen elämän sammuessa. Lopulta Jeesuksen myötä viimeinenkin valonlähde sammui. Tänään olemme sen merkiksi sammuttaneet Jeesuksen kynttilän.

Kun sotilaat tekivät pyövelin tehtäväänsä, Jeesus rukoili heidän puolestaan: ”Isä anna heille anteeksi. He eivät tiedä mitä tekevät”. Jos sotilaat olisivat tienneet, että Jeesus on elämän ja hyvyyden lähde, maailman valo, totuus, he eivät olisi toteuttaneet tehtäväänsä. Silloinhan he olisivat tappaneet samalla oman toivonsa ja tulevaisuutensa, he olisivat tukahduttavat hyvyyden ja rakkauden maailmasta. He eivät tienneet mitä he tekivät.

Mutta juuri hyvyyden kuolemasta oli kysymys. Silloin kun Jeesus kuoli ja taivas tummui, on kuin Jumalan hyvyys olisi joutunut tappiolle ja pahuus voittanut. Se oli paholaisen riemuvoitto. On kuin moraalisesta pimeydestä olisi tullut todellisuutta, jossa kaikki hämäräpuuha, huumekauppa, laittomuudet ja mafiatouhu olisi saanut vallan järjestäytyneestä yhteiskunnasta. Kun Jumalan Poika on surmattu ei mikään enää ole pahalle mahdotonta. Pahuuden portit ovat auki.

Jos Jeesus olisi tunnettu ja tunnistettu, häntä ei olisi kohdeltu huonosti. Se että Jumalan Poika tuomitaan kuolemaan todistaa vain sitä, että koko ihmiskunta on pimeyden vankina, sidottuna pahan saaliina. Mutta Jumalan suunnitelma etenee kaiken aikaa salassa, kätkettynä ihmisten ajatuksilta ja katseilta.

Jeesuksen pään yläpuolella oli kirjoitus: tämä on juutalaisten kuningas. Ihmiset ristin juurella näkivät kirjoituksen. Heidän silmilleen siinä oli pelkkää komediaa. Messias-kuningas ristillä virumassa. Jumalan valitsemalle miehelle ei heidän mielestään yksinkertaisesti voi käydä näin. Jeesuksen kärsimys, tuska ja häpeällinen kuolema ristillä oli heille todiste siitä, että Jeesus oli valehtelija ja väärä messias. Siksi heitä huvitti tuo kirjoitus. Heidän mukaansa oli kaiketi oikein, että ihminen, joka korotti itsensä Messiaaksi, jumalan valitsemaksi, sai osakseen tuollaisen Jumalan koston.Siinä oli erinomainen syy naureskella ja pilkata häntä.

Golgatalla kaikki pilkkaavat Jeesusta tai ovat vaiti katselemassa heille järjestettyä hupinäytelmää. Vain yksi puolustaa häntä. Yksi tunnustaa hänet julkisesti Jumalan valtakunnan kuninkaaksi ja turvautuu häneen rukouksessa. Tämä yksi on Jeesuksen viereisellä ristillä. Puolustus, jonka Jeesus sai, ei tullut arvovaltaiselta taholta, vaan rikolliselta. Kun maailma vajoaa pimeyteen Jeesuksen kuollessa, jäljelle jäi sittenkin yksi heikko liekki palamaan. Viereisellä ristillä syttyi uskon liekki, jossa kuolemaa kohti käyvä rikollinen sai syntinsä anteeksi. Siinä oli ainoa valo, mikä maailmassa silloin oli jäljellä. Mutta sekin valo riitti pitämään Jumalan luomistyön kasassa.

Viimeaikoina on keskustelua herättänyt Mel Gibsonin elokuva Kristuksen viimeisistä vaiheista. En ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta olen lukenut, että kuuluisa näyttelijä, joka nyt on elokuvan ohjaajana esiintyy vain yhdessä kohdassa elokuvaa. Jeesusta ristiinnaulittaessa, ne ovat juuri hänen kätensä, jotka lyövät naulat Jeesuksen käsiin. Hurjan kohdan hän on valinnut elokuvassa esiintyäkseen. Uskon, että se on ollut samalla hänen uskontunnustuksensa. Hän tunnusti syntiensä tähden olevansa syyllinen Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan. Ohjaajan tavoin me voimme kuvitella itsemme siihen samaan tehtävään, koska siitä tässä syvimmältään on kysymys. Minun syntini ovat vieneet hänet ristille. Minun syntini ovat hänet lävistäneet.

Golgatan kummulla mekin olisimme olleet hiljaa tai peräti yhtyneet pilkkaan ja naureskeluun. Pimeys olisi peittänyt myös meidän sydämemme. Mutta nyt jälkeenpäin me tiedämme Jumalan tarkoituksen. Se ei ole jäänyt kätköön.

Risti kaikessa hirvittävyydessään ei ollut onnettomuus, vaan siinä näkyy Jumalan kirkkaus ja voima. Se on Jeesuksen maanpäällisen elämän huippukohta ja täyttymys. Hänen alimmassa kärsimyksessään on koittanut suurin kirkkaus maan päälle. Se on kirkkautta, jota järki ei ymmärrä. Auringon valon täytyi väistyä sen tieltä. Ristillä loistaa Jumalan kirkkaus, jonka vain usko näkee.

Jeesus on ottanut kannettavakseen meidän pimeytemme. Häntä rankaistiin minun syntieni tähden. Siksi minäkin voin saada syntini anteeksi. Se synnin ja syyllisyyden pohjaton syvyys, joka aukeaa omassa sielussani ei koidu tuhokseni. Se ei nielaise minua koska Jeesus on voittanut pimeyden ja kauhun voimat oman kuolemansa kautta.

Jeesuksen ristissä on minun turvani, toivoni ja elämäni. Jumalan hyvyys ja rakkaus on minun pahuuttani suurempi. Jumalan hyvyys peittää kaiken synnin pahuuden. Myös minä saan synteineni kätkeytyä tämän peiton alle.

 

Näytelmä on ohi – taputtakaa!
Acta est fabula, plaudite! Pitkänperjantin ristinjuhla 6.4.07

Evankeliumi
Luuk. 23: 47-56 Kun sadanpäällikkö näki, mitä tapahtui, hän antoi Jumalalle kunnian ja sanoi: ”Tämä mies oli todella viaton.” Ja kaikki ne ihmiset, jotka suurin joukoin olivat kerääntyneet katselemaan tätä näytelmää, palasivat tämän nähtyään kaupunkiin rintaansa lyöden. Jeesuksen tuttavat seisoivat kaikki etäämpänä ja seurasivat sieltä tapahtumia. Siellä olivat myös naiset, jotka olivat tulleet Galileasta hänen mukanaan.
Muuan neuvoston jäsen, Joosef, joka oli kotoisin juutalaisesta Arimatian kaupungista, ei ollut yhtynyt neuvoston päätökseen eikä osallistunut sen toimiin. Hän oli hyvä ja hurskas mies ja odotti Jumalan valtakuntaa. Joosef meni Pilatuksen puheille ja pyysi Jeesuksen ruumista. Hän otti sen ristiltä, kääri pellavavaatteeseen ja pani kallioon hakattuun hautaan, johon ei vielä ollut haudattu ketään. Oli valmistuspäivä, sapatti oli juuri alkamassa.
Naiset, jotka olivat Jeesuksen kanssa tulleet Galileasta, lähtivät Joosefin mukaan. He näkivät, kuinka Jeesuksen ruumis pantiin hautaan. Palattuaan kaupunkiin he hankkivat tuoksuvia öljyjä ja voiteita, mutta sapatin he viettivät levossa lain käskyn mukaan.

Golgatan ristinkärsimyksen perjantai on ehtinyt jo iltaan. Jeesuksen maanpäällinen elämä päättyi suuren ihmisjoukon katsoessa hänen julkista teloitustaan. Edessä on hänen ruumiinsa laskeminen haudan lepoon. Nyt Jeesuksen elämässä kaikki oli sanottu ja kaikki on tehty. Tällaista tapahtumien saamaa käännettä ei kukaan Jeesuksen oppilaista osannut odottaa.

Mutta nyt he joutuivat todistamaan mestarinsa nöyryytystä ja häpeällistä kuolemaa. Apostoleita tosin ei ollut paikalla Johannesta lukuunottamatta. Mutta joitakin lähipiiriin kuuluvia naisia oli siellä mukaanlukien myös Jeesukseen äiti Maria.

Evankeliumi kertoo, että Golgatan kummulla hälisevän kansan joukossa he olivat taampana seuraamassa tapahtumien kulkua. Ilmeisesti länimpänä Jeesusta olivat ne jotka nauroivat ja ilkkuivat ja pitivät omaa narripeliään ristin juurella. Heidän äänensä kuului suurimpana.

Minulla evankeliumia lukiessa nousee eteeni erityisesti kaksi huomiota. Ne liittyvät kohtalaisen lyhyeen kohtaan evanekeliumissa: Ja kaikki ne ihmiset, jotka suurin joukoin olivat kerääntyneet katselemaan tätä näytelmää, palasivat tämän nähtyään kaupunkiin rintaansa lyöden.

Ensiksi sanotaan, että teloitustapahtumaa oli suuri joukko kerääntynyt katselemaan kuin näytelmää. Käännös ei ole virheellinen. Kuolemantuomiot ja rangaistuksen täytäntöönpano olivat julkisia tapahtumia ja ihmiset kokoontuivat niitä katselemaan kuin näytelmää. Toisille se oli väkivaltaista viihdettä. Joukossa oli niitä, jotka saivat tyydytettyä kostonhimonsa, jotka halusivat raivata Jeesuksen pois heitä häiritsemästä. Toiset olivat mukana järkyttyneenä osoittamassa myötätuntoa.

Evankeliumi jatkuu sanomalla, kun Jeesuksen kuoltua näytelmä oli ohi, ihmiset palasivat koteihinsa rintaansa lyöden. He olivat vaikuttuneita näkemästään. Niin voimakas tunneliikutus oli vallannut heidät, että he joutuivat tyynnyttelemään sydäntään.

Tuo pulssia nostattanut tunne ei johtunut siitä, että he näkivät ihmisen kuolevan, se ei johtunut verestä tai kuolevan ruumiin kouristuksista. He olivat nähneet sellaista ennenkin. Aivan samanlaisia teloituksia oli toteutettu aikaisemmin. Se ei ollut harvinainen näky. Mutta tässä tuomiossa näytti tapahtuvan jotakin paljon enemmän. Näytelmässä oli suuremmat jännitteet. He olivat kuulleet Jeesuksesta, ihmeiden tekijästä, miehestä joka puhtui Jumalasta toisin kuin heidän oppineensa. Hänessä oli outoa hengen voimaa. Luultavasti kuiskuteltiin huhua salahankkeesta Jeesusta vastaan, he olivat selvillä, että tuomio oli hankittu kyseenalaisin keinoin. Näytelmän jännitystä lisäsi murhaaja Barabbaksen vapautus Jeesukseen sijasta ja Jeesukseen vierelle naulittujen miesten huudot: herjaukset ja rukoukset.

Nyt oli teloitettu Jumalan mies. Hänet oli väkivalloin vaiennettu niin kuin Johannes Kastaja aikoinaan. Kun taivaan voimat järkkyivät ja keskellä päivällä tuli pimeää, he aavistivat, että tapahtumalla on myös suurempi mittakaava kuin vain jokin valtataistelu juutalaisten johtajien ja Jeesuksen välillä. Tässä näytelmässä he tiesivät olleensa sellaisella paikalla, jossa Jumalan sormi kosketti maahan asti. Tämä näytelmä laittoi heidät kyselemään asioiden syvempää merkitystä.

He olivat vaikuttuneita, mutta palasivat kotiinsa. Minne muuallekaan. Jeesusta ei voinut enää seurata, hän on kuollut. Näytelmä oli ohi ja esirippu laskeutunut. Golgatan kumpu hiljenee ihmisten poistuttua koteihinsa.

Kun muutamat Jeesuksen läheiset saivat luvan Pilatukselta, he palasivat ristin luo ottamaan Jeesuksen ruumiin alas kantaakseen hänet haudan rauhaan. Jeesus käärittiin pellavavaatteeseen ja hauta suljettiin juutalaisen sapatin ajaksi. Naiset olivat hankkineet kaupungista tuoksuvoiteita, jotta sapatin jälkeen voisivat hoitaa Jeesuksen ruumiin arvokkaasti loppuun asti tapojen mukaan.

On mielenkiintoista, että naisten järkytyksestä, surusta ja muistakaan tunteista ei kerrota mitään. Evankeliumin kirjoittaja on sillä tavoin ollut viisas, että hän jättää nämä tunteet kuulijoiden koettavaksi.

Evankeliumin kuulemisen kautta me tulemme osaksi tätä tapahtumaa ja sen katsojakuntaa, olemme näytelmässä mukana. Myös meidän tunteemme heräävät. Mihin ne ohjaavat meitä? Menemmekö vain koteihin ja unohdamme tapahtuneen – valvooko sydämemme, odottaako se suurimman ihmeen paljastumista, jossa näytelmän syvät merkitykset avautuvat.

Jumala on puuttunut asioiden kulkuun lähettämällä maailmaan oman Poikansa. Juuri näin täytyi tapahtua. Jumalan pelastussuunnitelma on saatettu salassa päätökseen. Suuri joukko katsoi tapahtumaa silmiensä edessä, mutta kukaan ei nähnyt mitä todella tapahtui. Jumalan pelastusteko toteutui heidän tietämättään. Ihmisten synneistä on maksettu kallis hinta. Tällaisen ihmeen ääressä me olemme olleet kaiken aikaa. Siksi me voimme osoittaa katumuksen keskeltä oman kiitoksemme.

PITKÄPERJANTAI  28.3.1997

JOHANNES 19:16-30

Kristuksen ristiä ja ylösnousemusta saarnataan kirkoissamme ympäri vuoden. Tänään on kuitenkin se päivä vuodesta, jolloin pysähdymme huomaamaan, että Jeesuksen kuolema ristinpuulla oli todellinen tapahtuma. Jumalan Poika on kuollut. ”Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä”. Tämä ei ole pelkkää puhetta. Me emme tänään vain saarnaa ja puhu menneistä tapahtumista, vaan elämme niitä hetkiä uudelleen. (saarnassani näitä hetkiä ei juuri ’eletty` uudelleen)

Koko hiljaisen viikon ajan olemme eläneet näitä hetkiä evankelista Johanneksen kautta. Johannes on kuvannut evankeliumin tapahtumia usein kuitenkin eri näkökulmasta kuin muut evankelistat. Alttarilta kuullusta evankeliumista jäit ehkä odottamaan joitakin tuttuja kohtia, jotka esiintyvät muissa evankeliumeissa ja myös laulamissamme virsissä, mutta joista Johannes vaikenee.

 (A) Verratessa Johannesta muihin evankeliumeihin huomaamme, että (1) Jeesus ristiä kantaessaan ei kompastele eikä tuuperru sen taakan alle; (2) Simon Kyreneläistä ei tarvita, vaan Jeesus kantaa ristinsä itse; (3) ei kansa, eivät sotilaat eivätkä ylipapit tai kirjanoppineet olleet pilkkaamassa Jeesusta. Mistään tällaisesta ei ole mainitaa; (4) mitään ei mainita myöskään molemmille puolille ristiinnaulittujen miesten sanoista, kuinka he kirosivat tai rukoilivat Jeesusta; (5) maa ei järissyt, temppelin esirippu ei repeytynyt, eikä maan ylle tullut pimeyttä; (6) Johannes ei myöskään kuvaa Jeeusta kärsivänä ristillä. Jeesus ei missään vaiheessa huutanut ristiltä. Hän kyllä puhui sieltä käsin (ei siis käsin, viittomalla, vaan sieltä käsin), mutta ei huutanut tuskissansa ja Jumalan hylkäämänä.

Johanneksen näkökulma ristintapahtumiin on siis toisenlainen. Hän haluaa painottaa Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa hieman eri asioita kuin muut evankelistat.

Muut evankeliumit tuovat esiin sen, kuinka syytön ja viaton Jeesus kärsii häpeällisen kuoleman. Hän joka ei ole tehnyt mitään pahaa, hänet on luettu pahantekijöiden ja syntisten joukkoon. Näissä evankeliumeissa korostuu Kristuksen kohtalon traagisuus. Kaikkein Korkeimman Poika, lempeä Jeesus Kristus, joka tahtoi vain hyvää, on joutunut julmaan kohtalon leikkiin, ihmisten pahuuden riepoteltavaksi.

Johanneksen Jeesus ei ole kuitenkaan uhri siinä mielessä, kuin onnet-tomuuksissa on uhreja – kun laiva uppoaa tai pommi räjähtää tavaratalossa. Jeesus ei ole olosuhteiden uhri. Hän ei ole muiden väkivallanteon epäonnekas uhri tai kohde. Hän ei ole pelinappula kansan sokeassa murhanhimossa. Jeesus ei joutunut vahingossa ristille. Tämän Johannes haluaa sanoa painokkaasti. Hän haluaa osoittaa, että kirjoitukset ovat käyneet toteen. Jeesus Kristus tuli juuri tätä varten maailmaan. Hän tuli antamaan henkensä lunnaiksi maailman edestä. Hän tuli vieläpä vapaaehtoisesti. Kristuksella oli aikomus ja tarkoitus kärsiä ihmisten syntien tähden. Hän itse ohjasi tapahtumien kulkua. Hän salli väkivallan kohdistua häneen, jotta kirjoitukset kävisivät toteen, jotta Jumalan pelastussuunnitelma toteutuisi.

Johanneksen evankeliumi on kuin monet maalaukset ristiinnaulitusta, jossa Jeesus näyttää olevan vailla kärsimyksen häivää, vailla ruoskaniskujen jälkiä, ruumis ehyenä ja hohtavan valkoisena ristillä. Rauhallisena ja höyhenen kevyenä hän näyttää kuin makaavan ristillä ei niinkään riippuvan siellä. Hänen ei tarvitse taistella maan vetovoimaa vastaan, sitä vastaan, että oma ruumis tuntuu aina painavammalta ja painavammalta. Niissä maalauksissa ei ole merkkiäkään jäljellä siitä, että ruumis ristillä riippuessaan pusertaa keuhkot kasaan niin, ettei ponnistelematta pysty vetämään henkeä, vaan aina piinallisen pitkien aikojen kuluttua vähillä voimillaan on jaloilla ponnistettava ruumistaan ylöspäin saadakseen jälleen ilmaa keuhkoihinsa, kunnes lopulta voimien uuvuttua, väsyneenä tähän taisteluun tukehtuu.

Muissa evankeliumeissa on vielä aistittavissa Jeesuksen kamppailu ristillä, vaikerrus ja tuskansekainen huuto, josta paikallaolijat eivät tahdo saada selvää.

Johannes tietää kaiken tämän, mutta hän tiivistää oman näkökulmansa ei itse kärsimykseen, vaan Jeesuksen kuuliaisesti kohta kohdalta toteuttamaan Jumalan pelastussuunnitelmaan. Hän ei ollut kohtalon tuulien heiteltävänä. Kristuksen kärsimys ja kuolema ei ollut tragedia. Jeesus tiesi, mikä häntä odotti. Hän otti kärsimyksen ja kuoleman maljan vastaan Isältään ja astui tietoisesti kuolemaan meidän edestämme.

 Johannes ei niinkään pyydä meitä siis katsomaan viattoman kärsimystä, sen ovat muut evankeliumit jo tehneet. Hän osoittaa kirjoitusten täyttyvän. Jeesus ei ole vain pilkan, häväistyksen ja väkivallan kohde. Hän on itse aktiivisesti se, joka toimii. Kärsiessäänkin hän on se, joka toteuttaa Jumalan suunnitelmia ja tuo sovituksen synninalaiseen maailmaan.

 (B) Tämän ristinuhrin tosiasian edessä jään kuitenkin hämmästelemään sitä, miksi kaiken täytyi tapahtua juuri näin. Miksi Jumala ei uhrannut Poikaansa syntiemme tähden jotenkin siististi ja kauniisti? Miksi hänet täytyi ihmisten synnin kautta väkivaltaisesti telottaa? Miksi vaadittiin ihmisten puolelta se synti, että Jeesusta vihattiin, että hänet hylättiin ja tapettiin? Selvennän tätä esimerkillä. Golgatan tapahtuman eräänä alkukuvana pidetään sitä tapahtumaa, jossa Jumala käski Aabrahamia uhraamaan ainoan poikansa Iisakin. Jos Aabraham olisi vienyt tämän uhrauksen päätökseen niin, ettei enkeli olisi estänyt Aabrahamia uhraamasta Iisakia, niin kaikki kuvauksessa olisi tapahtunut ilman syntiä.

Kristuksen uhraamiseen liittyy kuitenkin oikea syntien vyyhti: Juudas kavaltaa, ylipapit juonittelevat, kansa huutaa murhaa hurmiossaan ja sotilaat kiduttavat. Miksi Kristuksen uhraamiseen liittyy tällainen pahuus monessa kerroksessa? Eikö uhria olisi voitu hoitaa toisin?

En usko voivani ratkaista tätä ihmeellistä asiaa, mutta tuon esiin yhden näkökulman.

Kristus syntyi synninalaiseen maailmaan. Hänet annettiin Juudaksen kautta syntisten käsiin, pimeyden voimien mielivallan alaiseksi. Ne voimat ovat alistaneet meitäkin ja pitäneet vankinaan. Synnin todellisuus on saartanut meidät kokonaan. Tämän tosiasian syvyys tulee paljastetuksi siinä kohtelussa, jonka maailma Kristukselle tarjosi. – Pimeys ei käsitä valkeutta.

Ainoa asia, jonka osasimme Jumalan Pojalle tehdä, oli tappaa hänet. Aina Aadamin synnistä alkaen olemme halunneet olla jumalia. Tämä itsensä korottamisen alkusynti paljastui räikeällä tavalla ristin tapahtumissa. Synnin todellisuus on kietonut meidät ja sokaissut meidät niin täydellisesti, että mitään muuta ei voinut tapahtua. Me emme kyenneet pelastamaan itseämme. – Ainoan pelastajamme me saatoimme kuolemaan vieläpä riemuitsevin huudoin.

Jumalan kirkkaus, Jumalan viisaus ja käsittämätön rakkaus tulee kuitenkin ilmi siinä, että kun me vihaamme häntä ja lyömme hänet ristille, hän rakastaa meitä, antaa meille uuden elämän ja vie pimeydestä valoon, kuolemasta elämään. Meidän sokeutemme muuttuu Jumalan uhrin kautta näkemiseksi.

(C) Jumala rakasti maailmaa, synnin alaista maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa kuolla meidän syntiemme tähden. Jumala ei rakastanut maailmaa siksi, että täällä oli niin paljon hyvyyttä ja kauneutta. Jumala ei lähettänyt poikaansa maailmaan pelastamaan muutamaa hurskasta ihmistä, kuten hän lähetti Sodoman ja Gomorran päivinä enkelin pelastamaan Lootin perhettä kaupunkeja kohtaavalta tuholta. Jumalan Poika tuli sinun ja minun vuokseni. Hän tuli syntisen, Jumalasta luopuneen kurjan tähden maailmaan. Sodomasta syntisiä ei pelastettu. Siellä mekin olisimme tuhoutuneet. Nooan päivinä Jumala pelasti yhden hurskaan perheen ja tuhosi muun maailman. Siellä me kurjat syntiset olisimme hukkuneet tulva-aaltoihin, vedenpaisumukseen. Mutta Jeesuksessa Kristuksessa Jumala tuhosi yhden hurskaan, jotta syntinen maailma pelastuisi, jotta sinulle ja minulle koittaisi uusi elämä. Siksi me saamme levollisin mielin kuulla nämä sanat ristiltä: ”Se on täytetty”. Jumalan suunnitelma on viety loppuun saakka. Siksi sinäkin saat uskoa syntisi anteeksi aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti.

Tämäkin saarna syntyi yön pimeinä tunteina ja vähän aamun tunteina myös. Saarnan loppu tuli kirjoitettua liian nopeasti. Vähän enemmällä miettimisellä sen saisi kelvollisemmaksi. Alussa taas ehkä toistelen samoja ajatuksia liiaksikin. Pidän kuitenkin tätä saarnaa suhteellisen ehyenä esityksenä. Ehkä siksi, että sain toteutettua joitakin ideoita siinä. Saarnassa on eksegeettistä ainesta huomioitu siten, että en pyri harmonisoimaan Johanneksen evankeliumia synoptisten kanssa. Ainakin joitakin eksegeettisiä juttuja on otettu saarnaan mukaan. Myönteistä mielestäni on se, että eksegeettiset asiat eivät ole mitenkään vaikeasti läsnä saarnassa, vaan aivan luonnollisena osana. Dispositio on seuraavanlainen:

            A) Johanneksen ero muihin passioihin. Kärsimystä ei korosteta

            B) Miksi Kristuksen uhria ei voinut toimittaa siistimmin

            C) Uhri on syntistä varten

Dispositio on siis olemassa. Se on tosin aika löysä, eivätkä osat liity juuri toisiinsa. Siirtymiset aasta beehen ja ceehen tapahtuvat kuitenkin ihan luonnikkaasti.

En kovinkaan paljon selittänyt, miten evankeliumin erot tulee ymmärtää. En hyödyntänyt sitä esimerkkilistaa, jonka saarnan alussa esitin. Sitä olisi pitänyt käyttää hyödyksi. Kristuksen tuupertuminen ristin alle on juuri sellaista kärsimyksen kuvausta, jota Johannes ei huomioi. Kristus ei kompastellut sillä hän toteutti Isän suunnitelman täydellisesti.

Käyttäessäni kuvaa maalauksesta, olisin siinäkin voinut olla selkeämpi ja puhua kahdenlaisista maalauksista. Sellaisista, jotka kuvaavat kärsimysten realistisuutta, sitä kipua ja tuskaa, joka ristin miehellä on. Sellaisista, joissa Kristus ikään kuin nukkuu rauhallista unta tai iho kuulakkaana ojentelee käsiään vailla ristin ahdistusta, ikoni tai romanttiset kiiltokuvajeesukset. Näihin jälkimmäisiin ei tarvitse loukkaantua, kuten minä ainakin saattaisin tehdä. Näkökulma ristintapahtumiin on toinen. Siinä ei pyritä saamaan meissä tunneresponssia aikaan, että alkaisimme voimaan pahoin, että tuntisimme Kristuksen kärsimystä omassa ruumiissamme ja lähentelisimme uskonnollista hurmiota. Ikoni ei pyri toimimaan välittömien sensitiivisten tunteiden tasolla. Se antaa aikaa syventyä ristin sanomaan, eikä räjäytä tajuntaa heti kättelyssä voimakkaalla viestillä. Evankeliumitkaan eivät tykittäneet voimakkailla kuvauksilla. Kärsimys-mystiikka tai haavamystiikka on melko myöhäistä ja pietismi vielä myöhäisempää.

PITKÄPERJANTAI  2002

JOHANNES 19:16-30

Koko hiljaisen viikon ajan olemme eläneet Jeesuksen viimeisiä hetkiä evankelista Johanneksen kautta. Johannes on kuvannut evankeliumin tapahtumia usein kuitenkin eri näkökulmasta kuin muut evankelistat. Jäit siksi ehkä odottamaan joitakin tuttuja kohtia, jotka esiintyvät muissa evankeliumeissa ja myös laulamissamme virsissä, mutta joista Johannes vaikenee.

Verratessa Johannesta muihin evankeliumeihin huomaamme, että (1) Jeesus ristiä kantaessaan ei kompastele eikä tuuperru sen taakan alle; (2) Simon Kyreneläistä ei tarvita, vaan Jeesus kantaa ristinsä itse loppuun asti; (3) Jeesuksen pilkkaajista ei kerrota mitään. (4) mitään ei mainita myöskään molemmille puolille ristiinnaulittujen miesten sanoista, kuinka he kirosivat tai rukoilivat Jeesusta; (5) maa ei järissyt, temppelin esirippu ei repeytynyt, eikä maan ylle tullut pimeyttä; (6) luonteenomaista Johannekselle myös on se, että hän ei kuvaa Jeesusta kärsivänä ristillä. Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus ei missään vaiheessa huutanut ristiltä. Hän kyllä puhui sieltä käsin, mutta ei huutanut tuskissansa ja Jumalan hylkäämänä.

Johanneksen näkökulma ristintapahtumiin on siis toisenlainen. Hän haluaa painottaa Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa hieman eri asioita kuin muut evankelistat. Tätä eroa voi havainnollistaa Jeesuksen kuolemasta tehdyillä tauluilla ja taideteoksilla.

Sinäkin olet varmaan nähnyt monta erilaista kuvaa ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Tuota tapahtumaa on kuvattu eri tavoin. Kukin teos pyrkii ilmentämään jotakin Jeesuksen kärsimyksestä. Kaksi erilaista näkökulmaa on ainakin helppo erottaa toisitaan. Joissakin teoksissa on pyritty todenmukaisuuteen. Ristinnaulitun kärsimys, tuska ja kauhu on yritetty mahduttaa kuvaan mukaan. Toisissa tauluissa Jeesus taas näyttää rauhalliselta. Kärsimys ei vääristä hänen jäseniään eikä kasvojaan. Mm. ikonit ovat tällaisia.

Johanneksen evankeliumia voikin verrata ikoniin, jossa Jeesus näyttää olevan vailla kärsimyksen häivää, vailla ruoskaniskujen jälkiä. Rauhallisena ja höyhenen kevyenä hän näyttää kuin makaavan ristillä ei niinkään riippuvan siellä. Hänen ei tarvitse taistella maan vetovoimaa vastaan, sitä vastaan, että oma ruumis tuntuu aina painavammalta ja painavammalta.

Ikoni ei pyri siihen, että aistisimme Kristuksen kärsimystä omissa jäsenissämme tai että alkaisimme voimaan pahoin näkemämme väkivallan johdosta. Ikoni ei pyri toimimaan välittömien tunteiden tasolla. Se antaa aikaa syventyä ristin sanomaan.

Muut evankeliumit tuovat esiin sen, kuinka syytön ja viaton Jeesus kärsii häpeällisen kuoleman. Kaikkein Korkeimman Poika, lempeä Jeesus Kristus, joka tahtoi vain hyvää, on joutunut julmaan kohtalon leikkiin, ihmisten pahuuden riepoteltavaksi.

Johanneksen Jeesus ei ole kuitenkaan uhri siinä mielessä, kuin onnettomuuksissa on uhreja – kun laiva uppoaa tai pommi räjähtää tavaratalossa. Jeesus ei ole muiden väkivallanteon epäonnekas uhri tai kohde. Jeesus tiesi, mikä häntä odotti. Hän otti kärsimyksen ja kuoleman maljan vastaan Isältään ja astui tietoisesti kuolemaan meidän edestämme.

Hän ei ole pelinappula kansan sokeassa murhanhimossa. Jeesus ei joutunut vahingossa ristille. Juuri tämän Johannes haluaa sanoa painokkaasti. Hän haluaa osoittaa, että kirjoitukset ovat käyneet toteen. Jeesus Kristus tuli juuri tätä varten maailmaan. Hän tuli vapaaehtoisesti antamaan henkensä lunnaiksi maailman edestä. Hän itse ohjasi tapahtumien kulkua. Jeesus ei ole vain pilkan, häväistyksen ja väkivallan kohde. Hän on itse aktiivisesti se, joka toimii. Kärsiessäänkin hän on se, joka toteuttaa Jumalan suunnitelmia ja tuo sovituksen synninalaiseen maailmaan. Hän salli väkivallan kohdistua häneen, jotta Jumalan pelastussuunnitelma toteutuisi.

Johannes ei siksi pyydä meitä katsomaan kuinka viaton kärsii, sen ovat muut evankeliumit jo tehneet. Hän osoittaa kirjoitusten täyttyvän.

Jumala rakasti maailmaa, synnin alaista maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa kuolla meidän syntiemme tähden. Jumala ei rakastanut maailmaa siksi, että täällä oli niin paljon hyvyyttä ja kauneutta. Jumala ei lähettänyt poikaansa maailmaan pelastamaan muutamaa hurskasta ihmistä, kuten hän lähetti Sodoman ja Gomorran päivinä enkelin pelastamaan Lootin perhettä kaupunkeja kohtaavalta tuholta. Jumalan Poika tuli sinun ja minun vuokseni. Hän tuli syntisen, Jumalasta luopuneen kurjan tähden maailmaan. On hyvä palauttaa mieleen, että Sodomasta syntisiä ei pelastettu. Siellä mekin olisimme tuhoutuneet. Nooan päivinä Jumala pelasti yhden hurskaan perheen ja tuhosi muun maailman. Siellä me syntiset olisimme hukkuneet vesimassojen alle. Mutta Jeesuksessa Kristuksessa Jumala tuhosi yhden hurskaan, jotta syntinen maailma pelastuisi, jotta sinulle ja minulle koittaisi uusi elämä.

Jeesus on uhri, mutta ei kohtalon eikä sattuman uhri, vaan hän on syntiuhri. Hän on uhrannut itsensä meidän pahojen tekojemme tähden. Siksi me saamme levollisin mielin kuulla nämä sanat ristiltä: ”Se on täytetty”. Jumalan suunnitelma on viety loppuun saakka. Siksi sinäkin saat uskoa syntisi anteeksi aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti.

Vaitelias Varma pitkäperjantai ja pääsiäinen

Mark 16  

Kun sapatti oli ohi, naiset menivät Jeesuksen haudalle aamulla heti auringon noustua saattaakseen päätökseen hautaamiseen kuuluvat velvollisuudet.

Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?”

Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.

Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät.

Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin.

Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen, että hän on noussut kuolleista.'”

Vanha aasi nimeltä Vaitelias Varma kuuli pikkuaasilta Viki Vikkelältä, että Jeesus oli Jerusalemissa. Viki Vikkelä oli saanut kunnian olla Jeesuksen kuninkaallinen ratsu, kun Jeesus teki matkan kunniakujaa pitkin ylös kaupunkiin.

Kun Varma kuuli siitä, Monet muistot nousivat hänen mieleensä. Varmakin oli ollut joskus nuoruudessaan kohdannut Jeesuksen. Eräänä yönä Vaitelias Varma oli mennyt karkuun hullua isäntäänsä, joka oli ruoskinut sitä niin paljon, että vielä sen vanhoillakin päivillä arvet näkyivät sen kyljissä. Sinä yönä Varma löysi piilopaikan siinä tallissa, jossa Jeesus syntyi. Ja kun isäntä aasinsa löysi ja aikoi ruoskia sitä Jeesus oli äänekkäällä itkullaan estänyt sitä tapahtumasta.

Vaitelias Varma oli sanonut, että hän haluaisi nähdä vielä Jeesuksen. Ja jos hän kerran on Jerusalemissa, niin mikään ei estä häntä etsimästä Jeesusta. Viki sanoi heti että hän tulee mukaan. Niinpä he lähtivät yhdessä Jerusalemia kohti.

Viki Vikkelä olisi halunnut juosta koko matkan. Se pomppi iloisesti tietä edes ja takaisin. Mutta Vaitelias Varma oli jo vanha aasi eikä  hän jaksanut kulkea yhtä nopeasti. Niinpä Vikkelä joutui häntä aina odottamaan. Tällä kertaa matka tuntui pitkältä.

Lopulta he pääsivät kaupungin porteista sisälle. Kaupunki oli täynnä ihmisiä. – Mitenkä he täältä väenpaljouden keskeltä löytäisivät Jeesus-kuninkaan? Vaitelias Varma pohti ääneen?

Missä kuninkaat asuvat? Minne menevät? Mikä on hienoin ja loisteliain linna? Viki vastasi Vaiteliaan kysymyksiin. Löydämme kuninkaan sieltä, missä on paljon hälyä ja ihmisiä kokoontuneena iloitsemassa uudesta kuninkaastaan. Viki jatkoi päättelyään ylpeänä omasta kekseliäisyydestään.

Jerusalemissa oli yksi paikka, joka näkyi kaikkialle. Se oli suuri temppeli. Sinne he siis menivät.

Mutta kun he pääsivät temppeliin, siellä oli vain muutamia ihmisiä. Ei jälkeäkään siitä iloisesta hälinästä, jota he etsivät.

– Tänään ihmiset näyttävät kulkevan toiseen suuntaan. Vikkelä sanoi. Ja jos totta puhutaan, eivät kadulla kulkevat ihmiset näytä yhtään iloisilta. He ovat kovin vakavan näköisiä. Viki jatkoi.

Viki olisi halunnut nähdä edes yhden iloisen ilmeen. Missä olivat kaikki laulavat ja leikkivät lapset? Tunnelma on kovin jännittynyttä.

Missä hän oikein voisi olla? He pysähtyivät ajattelemaan.

Lopulta Vaitelias Varma sanoi: Ehkä ei ole ihme, että hän ei ole temppelissä. Ajattelepa paikkaa missä hän syntyi. Ajattele, keitä hän pyysi seuraansa. Hän syntyi kylmään talliin kaukana loistosta ja komeudesta. Ja sinusta vähäisestä aasista hän teki kuninkaallisen ratsunsa. Ei hän ole loiston ja kunnian keskellä. Luulenpa, että hän on siellä, missä on kaupungin surullisin paikka.

Niinpä he etsiytyivät kaupungin keskeltä sen laitamille. Siihen suuntaan näytti muutkin kulkevan. He jouduttivat askeliaan tietämättä oikeastaan minne he päätyvät. Ihmisvirta johti kaupungin muurien ulkopuolelle. Siellä he näkivät sotilaiden pitävän kolmea miestä kiinni, jotta heidät ristiinnaulittaisiin.

Missä Jeesus on, Viki Vikkelä totesi, hän on hyvä kuningas eikä antaisi tällaisen raakuuden tapahtua.

Samalla kansa alkoi kohista. Ihmiset osoittelivat sormellaan keskimmäistä ristiä ja huusivat toisilleen: ”Juutalaisten kuningas. Taulussa ristin päällä lukee juutalaisten kuningas.”

Silloin Viki ja Varma molemmat säpsähtivät. Sanoivatko he juutalaisten kuningas. Ja he katsoivat tarkasti keskimmäistä miestä ristillä, joka rukoili sotilaiden puolesta: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Tuon täytyy olla Jeesus.

Varma ja Viki tulivat kovin levottomiksi. Miksi kukaan ei puolusta Jeesusta? Varma muisti kuinka Jeesus vauvana pelasti hänet kovaäänisellä itkullaan ilkeän isäntänsä kepiniskuilta. Ehkäpä on nyt minun vuoroni pelastaa hänet. Varma ponnisti kaikki voimansa ja huusi ja hirnui niin kovalla äänellä kuin vain osasi. ”Lopettakaa, lopettakaa heti paikalla. Päästäkää Jeesus vapaaksi. Älkää satuttako häntä.” Viki Vikkelä yhtyi hänkin huutamaan. ”Senkin roistot ja murhaajat!” Kaikki kääntyivät katsomaan aaseja.

Kuusi sotilasta tuli heidän luokseen ja löivät kepillä niin monta kertaa, että saivat aasit hiljaisiksi.

Polvillaan maassa Varma ja Vikkelä itkivät hiljaa. Kepiniskut eivät heidän selässään tuntuneet, vaan suru siitä, mitä Jeesukselle tehtiin.

Kun kaikki olivat kääntyivät katsomaan Vikkelää ja Varmaa, katsojien joukossa oli myös Jeesuksen äiti Maria. Hän tuli aaseja lähemmäksi aprikoiden. Ja kun hän katsoi vanhaa aasia tarkemmin, hän tunnisti kyljissä olevista arvista Varman omaksi vanhaksi aasikseen.

– Sinäkin olet täällä. Maria itki Varmaa vasten. Aasit olivat pää painuksissa paikalla koko päivän ristin luona ja kun illalla Jeesus laskettiin alas. Viki Vikkelä kantoi Jeesuksen ruumiin hautaan.

Sinä päivänä Viki ja Varma eivät syöneet mitään, eivätkä seuraavanakaan päivänä. Ruoka ei maistunut eivätkä he tienneet mitä tehdä.

Varhain sunnuntaiaamuna naiset aikoivat lähteä haudalle. Hautaamiseen kuuluvia tehtäviä oli jäänyt kesken. He pohtivat ääneen, miten saisivat kiven vieritettyä pois haudalta. Varma ja Viki arvasivat heidän ongelmansa. – Mikä ongelma tuo pieni kivi on meille. Me lähdemme mukaan.

Arasti kävellen naisten perässä aasit miettivät tapahtumia. Miksi mies joka oli kaikkia kohtaan hyvä, miksi häntä vihattiin. Miksi hänet haluttiin surmata.

Ennen kuin Vaitelias oli päässyt pitkälle ajatuksissaan, he tulivat haudalle ja siellä huomasivat, että kivi oli vieritetty pois haudan suulta. Jeesuksen ruumista ei ollut siellä. Se oli poissa.

Naiset huusivat nähneensä enkelin ja juoksivat haudalta takaisin kohti majapaikkaansa, samalla Jeesus tuli heitä vastaan. Vielä kun naiset haukoivat hämmästyksestä henkeään – Viki Vikkelä ei arastellut, vaan hyppäsi Jeesuksen syliin, nuolaisi hänen poskeaan ja sanoi: ”Nyt on sinun vuorosi kantaa minut!” – Jeesus nauroi ja sanoi: Se aika tulee vielä.

Varma tuli myös Jeesuksen vierelle. Ja Jeesus rapsutti häntä niskasta.

”Ystävät. Pyyhkikää kyyneleenne. Nyt on ilon aika sillä pelastus on koittanut koko maailmalle. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän. Eikä mikään paha voi minua enää voittaa.”

Pitkäperjantain häpeänkuja

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: »Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.» Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: »Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’» Pilatus vastasi: »Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.»

    Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: »Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.» Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:

      – He jakavat keskenään vaatteeni

      ja heittävät puvustani arpaa.

    Juuri näin sotilaat tekivät.

    Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: »Nainen, tämä on poikasi!» Sitten hän sanoi opetuslapselle: »Tämä on äitisi!» Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.    Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: »Minun on jano.» Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: »Se on täytetty.» Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä. Joh. 19: 16-30

Kun Jeesuksen tuomiota ja sen täytäntöönpanoa lukee evankeliumeista, väistämättä huomaa, että me elämme Suomessa aivan toista aikakautta ja toisenlaista kulttuuria. Tällaista ei voisi tapahtua nykysuomessa.

Jumalanpilkasta ei joudu tuomiolle, vielä vähemmän siitä langetetaan kuolemantuomiota, joka toteutetaan julkisesti ja kidutuksen ja pilkkaamisen saattelemana. Jos yksityiset ihmiset syyllistyvätkin yhä erilaisiin raakuuksiin, niin yhteiskunnan laillinen järjestys on kuitenkin jotakin aivan muuta.

Puhuin jumalanpilkasta siksi, koska Juutalaisten ”kirkkoruhtinaiden” syytös Jeesusta vastaan oli se, että hän on väittänyt olevansa Jumalan Poika. He sanoivat, että lain mukaan hän ansaitsee kuoleman. Laki johon he viittasivat on luultavasti kolmannen Mooseksen kirjan luvussa 24

Vie rienaaja leirin ulkopuolelle, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa pankoot kätensä hänen päänsä päälle. Sitten kansa kivittäköön hänet kuoliaaksi. Sano israelilaisille: Jokaisen joka herjaa Jumalaansa, on kannettava vastuu synnistään. Se joka pilkkaa Herran nimeä, surmattakoon”.

Viides Mooseksen kirja tuntee muitakin tapauksia, joissa paha on poistettava kansan keskuudesta kivittämällä.

Mutta silloin aika oli eri ja myös paikka ja kulttuuri oli toinen. Hiljattain lukemassani kirjassa Inhimillinen Jumala, tutkija Petri Merenlahti luonnehti Jeesuksen aikaista Lähi-idän kulttuuria tavalla, joka tarjoaa erinomaisen suurennuslasin myös tapahtumiin, jotka tänään kuulemassamme evankeliumissa tuotiin sielumme näyttämölle.

Kunnian ja häpeän kulttuuri

Merenlahti sanoo, että antiikin Välimeren kulttuuria voidaan luonnehtia kunnian ja häpeän kulttuuriksi. Mitä tuo luonnehdinta tarkoittaa.

Kyläyhteisössä ihmisen elämän kontrolli oli tiiviimpää. Koko elämä tapahtui kunnian ja häpeän kentässä. Sitä testattiin joka puolelta kaiken aikaa. Ihmisen asema ja minuus olivat jatkuvan arvioinnin kohteena. Mutta asian ydin varsinaisesti on siinä, että jonkin tyhmän tekonsa perusteella ihminen ei ole tullut vain itse huonoon valoon, vaan teko vei maineen koko suvulta. Kun näin pääsi tapahtumaan, sen jälkeen kenestä tahansa suvun jäsenestä voitiin sanoa – ai sinä olet niitä ’Möttösiä’

Ihmisen kunniallisuus oli jokapäiväisen kanssakäymisen elinehto. Kunniallisen ihmisen kanssa seurusteltiin, häntä tervehdittiin, hänet hyväksyttiin pöytäseuraan, hänelle osoitettiin vieraanvaraisuutta, hänen kanssaan käytiin kauppaa ja hänen lapsensa kelpasivat avioliittoon. Ilman kunniaa mikään edellisestä ei olisi onnistunut. Ilman kunniaa elämä kävi äärimmäisen hankalaksi. Siksi kunniaa puolustettiin viimeiseen asti.

Kunnian menettäminen oli hyvin kohtalokasta. Jos ihminen menetti kunniansa, paljon ei jäänyt enää jäljelle. Ei auttanut, vaikka omanarvon tunto oli tallella, jos arvo oli muiden silmissä menetetty. Nykyihmiselle ominaisesta uhoamisesta ei olisi ollut paljon hyötyä. Kunnian myötä ihminen menetti yhteisön turvan ja tasaveroisen suhtautumisen toisiin ihmisiin. Hän menetti asemansa, hän menetti asiakkaansa ja ammattinsa, kukaan ei halunnut olla tekemisissä hänen kanssaan.

Hänestä tuli häpeän lähde ja painolasti siinä yhteisössä, jossa hän eli – muukalainen, ei-toivottu. Yhteisö ei ota kaikkea häpeää kantaakseen, jos se on liian raskas. Yhteisö pyrkikin siksi hylkäämään häpeän aiheuttajan, erottamaan sen keskuudestaan. Häpeä merkitsee käytännössä juuri erottamista ja hylkäämistä. Yhteisö poistaa sietämättömän asian keskuudestaan. Kun kunniansa menettänyt ihminen hylätään, yhteisön kunnia palautuu. Näin häpeän logiikka toimii.

Häpeäntunne ei säätele nyky-yhteiskunnassa enää yhtä paljon käyttäytymistämme. Olemme halunneet päästä siitä tietoisesti eroon. Haluamme olla yksilöitä ja riippumattomia muista. Emme ota kyläyhteisön häpeää kantaaksemme. Erotamme työn ja vapaa-ajan ja vapaa-ajallamme saamme tehdä mitä huvittaa emmekä ole vastuussa siitä kenellekään. muulle kuin itsellemme. Se tapahtuu kunnian ja häpeän tuolla puolen. Se ei kuulu muille.

Silti kunnian ja häpeän tunteet nousevat esiin. Kunniaa puolustetaan tai pidetään yllä ja häpeään joutumista vältetään. Yhteisöt eivät vain enää ole kyläyhteisöjä,  ne määrittyvät uudella tavalla. Ne ovat koululuokkia, työntekijäryhmiä, harrasteryhmiä, uskonyhteisöjä jne.

Kyllä ne häpeänkin tuntemukset ovat meitä ihan viimeaikoina koskettaneet. Ministerin tekstiviestit tai urheilijoiden edesottamukset: viimeksi eilen jääkiekkoilija sai tuomion huumekaupan rahoituksesta, mitä mahdollisesti seuraa myös urheiluyhteisön rangaistus sulkea pois peliareenoilta, eli hylkäystuomio. Mäkihyppääjä sai varomattomasta kielenkäytöstään häpeärangaistuksen. Hänet suljettiin pois joukkueesta loppuvuodeksi. Urheilijoilta Suomessa vaaditaan henkilökohtaistakin kunniaa, koska he ovat maan kunniaa puolustamassa. Ei riitä, että sanoo mäkihyppääjän tehneen hyviä tuloksia, jos muu elämä vie sen kunnian pois, mitä hyvillä urheilusuorituksilla piti hankkia.

Häpeärangaistus

Pitkäperjantain tapahtumia voidaan tarkastella myös tässä kunnian ja häpeän valossa. Jeesuksen kärsimystiessä kysymys on siis häpeärangaistuksesta, jossa ihmisen kunnia riistetään ja lopuksi hylätään kuolemaan.

Ristintien vaiheet ovat kuvauksia inhimillisen kunnian riisumisesta. Jeesuksesta tehdään pilkkaa, kun hänet puetaan orjantappurakruunuun, kun hänet ruoskitaan, kun hänet riisutaan alastomaksi, kun hänet naulitaan ristille kuolemaan julkisesti muiden katsottavaksi. Hänen kunniansa riistetään häneltä. Ja hänet hylätään.

Kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano ei ollut enää kansan omissa käsissä se oli valloittajien, roomalaisten yksinoikeus. Vaikka pyövelintehtävät annettiin ammattisotilaille, tuomio oli Jeesuksen kohdalla koko yhteisön antama tuomio. Se tulee näkyviin siinä, että hänelle järjestettiin häpeäkuja, jossa hän kantoi itse ristinsä muiden huutaessa ja pilkatessa häntä. Ja sitä myöten hänet ajettiin ulos kaupungista. Viesti tuomitulle on selvä:  yhteisö, kaupunki on hylännyt sinut ja tehnyt sinusta varoittavan esimerkin muille.

Adama ja häpeärangaistus

Häpeäkujassa, joka johti kaupungin muurien ulkopuolelle toistuu paratiisista karkotetun Adamin kohtalo.

Adamin karkotus paratiisista oli häpeärangaistus. Adamin ei kerrota kokeneen lankeemuksen jälkeen niinkään syyllisyyttä vaan häpeää, kun hän huomasi olevansa alasti ja piiloutui Jumalan katseelta. Synnin myötä hänen suhteensa Jumalaan ja itseensä oli muuttunut. Hän oli menettänyt viattomuutensa eli kunniansa ja tullut häpeänalaiseksi. Tämä häpeä tuotti hylkäämisen. Ihminen karkotetaan paratiisista. Hän on sen jälkeen ’hylätty’ ja ’pois heitetty’. Tämä Adamin häpeätahra on se, minkä jokainen ihminen on häneltä perinyt. Ja ennen kuin se poistuu takaisin ei ole asiaa.

Jeesuksen kuolemaa on usein selitetty yksinomaan syyllisyyteen liittyvänä asiana. Tänään on hyvä muistaa, että Jeesus otti myös ihmiskunnan häpeän kantaakseen, kun hän häväistynä ja hylättynä viruu ristin puussa alastomana. Hänet riisuttiin ihmisten silmissä kaikesta inhimillisestä kunniasta.

Jeesus on ottanut kantaakseen häpeän ja sitä seuranneen hylkäämisen ja kuolemantuomion, joka Adamille luettiin. Näin hän ei vain korjaa yksittäisiä tekojamme, vaan hän hoitaa koko ihmiskunnan syvimmän trauman aiheuttaman asian. – Ihminen voi astua Jumalan kasvojen eteen vailla häpeää. Hänen kunniansa on palautettu. Hän ei ole enää alaston, vaan puettu Kristuksen puhtauteen ja viattomuuteen.

Näin syvälle persoonamme ytimeen ulottuu se muutos mikä Jeesuksen ristillä tapahtui. Meille on hankittu uusi viattomuus ja uusi puhtaus. Siksi saamme nostaa päämme. Kuoleman ja häpeän kahleet on murrettu.

Luuk 23:33-46

Vuonna 1968 Jerusalemin lähellä arkeologisilla kaivauksilla tehtiin erikoinen löytö. Ensimmäistä kertaa historiassa löydettiin ristillä kuolleen miehen maalliset jäännökset. Hauta oli ensimmäiseltä vuosisadalta. Mies oli Jeesuksen aikalainen. Arkun päälle oli merkitty vainajan nimeksi Jehohanan, ben Hagqol. Arkeologit ja lääkärit pystyivät määrittelemään monia asioita miehestä. Ristiinnaulitsemishetkellä hän oli vähän alle kolmekymmenvuotias terve, nuori mies. Tuo mies oli naulattu ranteista ristin poikkipuuhun ja nilkoistaan pystypuuhun. Hänet oli asetettu istuvaan asentoon lankunpätkän varaan, joka oli lyöty pystypuuhun. Näin oli tehty siksi, jotta hänen tuskansa pitkittyisivät ja kuolema tulisi hitaammin.

Tuo arkeologinen löytö oli hätkähdyttävä, vaikka kirjallisista lähteistä tiedettiin, että tuhansia ja tuhansia oli kuollut sillä tavalla. Teloituksen ja kidutuksen julmuus tuli vain yllättäen esiin niin kouriintuntuvalla tavalla. Se teki samalla Kristuksen ristin todellisemmaksi. Se ei ole uskonnollista mielikuvitusta, vaan kerran historiassa tapahtunut tosiasia.

Me kristityt olemme aina katsoneet Kristusta ristillä. Olemme tottuneet tuohon näkyyn. Siitä on tullut meille niin tuttu kuva, että vallan unohdamme, että risti on tarkkaan suunniteltu kidutuslaite. Se ei ole vain kuolemanpuu, vaan kidutuspaalu, jossa rangaistun on määrä kärsiä hidas kuolema. Se oli kuolemanrangaistus, jolla haluttiin nöyryyttää ja häpäistä henkilö. Häväistystä korostettiin vielä sillä, että tuomittu riisuttiin aivan alasti. Koko ihmisarvo haluttiin näin riistää ja halventaa.

Niin halveksittava tuo rangaistus oli, että kirkko ei 400 vuoteen uskaltanut kuvata maalauksissaan Kristusta ristillä. Monenlaisia muita kuvia kyllä oli olemassa, mutta ei meille tuttua ristiinnaulitun kuvaa. Häväistystä ei haluttu maalauksissa enää toistaa. Sen ei haluttu jatkuvan.

Tuhansia ihmisiä kuoli ristillä. Jehohanan ben Hagqolista ja hänen kuolemastaan me emme ole tienneet mitään ennen vuotta 1968. Miksi Jeesuksen risti muistetaan? Mikä siinä on niin ainutlaatuista, joka erottaa sen muista ristinkuolemista?

Jeesuksen ristiä on pyritty selittämään ja ymmärtämään monella tavalla. Sitä voidaan lähestyä järkiperäisesti viisastellen tai uskon näkökulmasta, jossa Jumala ilmoittaa meille itsestään jotakin, mikä on järjellemme käsittämätöntä.

Kun Jeesuksen kuolemaa ajattelee vain järjen valossa, niin vaikuttaa siltä, että hänen kuolemansa on onneton loppu, että Jeesus epäonnistui tehtävässään ja siksi juuri huusi epätoivoisena ristiltä sanat: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut. Järkeily ilman uskoa näkee näissä tapahtumissa vain tragedian, jossa hyvää tarkoittava hurskas mies, joka rakasti jopa vihollisiaan saa osakseen onnettoman kohtalon. Hän joka käänsi poskensa lyötäväksi, tuli todella lyödyksi – ristinkuolemaan asti.

Epäusko sanoo, että mikään ei ole muuttunut maailmassa tuon kuoleman jälkeen. Samat julmat itsekkyyden ja vallan lait: korruptio, alistaminen, ahneus ja heikompien hyväksikäyttö jatkuu edelleen. Ennenaikainen kuolema heidän näkökulmastaan oli luonnollinen seuraus ja päätös Jeesukselle ja asialle, jota hän edusti. Heidän mukaansa Jeesuksen aatteet olivat kyllä kauniita, mutta ne eivät kestä todellisuuden painolastia, niillä ei voi hallita maailmaa.

Onko Jeesus kuollut siis turhaan? Onko mikään muuttunut ensimmäisen pitkänperjantain jälkeen?

Kun me katselemme uskon silmin ristiä, me näemme siinä historian merkittävimmän tapahtuman. Näemme syvälle Jumalan sisimpään. Kun yleensä ajattelemme Jumalaa, ajattelemme jotakin suurta ja valtavaa, ehdotonta valtaa, voimaa ja viisautta. Ajattelemme maailmankaikkeuden hallitsijaa, Luojaa. Jumala on tätäkin, mutta yrittäessämme tuntea Jumalan kaikkein läheisimmällä tavalla meidän on opittava tuntemaan Jumala Jeesuksen kautta, pitkäperjantain ristinkuoleman kautta. Siinä me näemme, kuinka meidän Herramme ja Jumalamme on tullut haavoittuvaksi ihmiseksi meidän tähtemme, kärsimysten ja kipujen mieheksi.

Jumalan todellisen olemuksen me löydämme ristiltä, jossa hän antaa haavoittaa itseään. Hän antaa itsensä pilkan ja häväistyksen kohteeksi. Hän antaa itsensä kuolemaan ja rukoilee anteeksiantamusta niille, jotka häntä lyövät. Tällainen on meidän Jumalamme. Tällaista on Jumalan rakkaus, niin kuin Johannes todistaa: Suurinta rakkautta on se, että antaa henkensä toisen puolesta.

Jumala vetää meitä syntisiä ihmisiä luokseen rakkauden sitein. Hän itse ottaa päälleen piinan ja rangaistuksen, joka kuuluisi meille. Hän kohtaa kuoleman kauhujen vallat, jotta me vapautuisimme siitä. Koska Jumala rakastaa meitä, hän haluaa jakaa meille hyvyyttään. Jumalan hyvyys meitä kohtaan ilmenee juuri siinä, että hän vapahtaa meidät kuolemasta ja piinasta.

Jeesus ei kuollut turhaan. Kysymyksessä ei ollut Jeesuksen elämäntyön epäonnistuminen. Risti kaikessa hirvittävyydessään ei ollut onnettomuus, vaan siinä näkyy Jumalan kirkkaus ja voima. Se on Jeesuksen maanpäällisen elämän huippukohta ja täyttymys. Hänen alimmassa kärsimyksessään on koittanut suurin kirkkaus maan päälle. Se on kirkkautta, jota järki ei ymmärrä. Auringon valon täytyi väistyä sen tieltä. Ristillä loistaa Jumalan kirkkaus, jonka vain usko näkee.

”Se on täytetty”, sanoo Jeesus ristiltä viime sanoikseen. Sinunkin syntisi on sovitettu. Kaikki rikokset ovat saaneet rangaistuksensa. Luo siksi silmäsi Jeesuksen ristille. Sinne on viety sinun elämäsi. Siellä käydään oikeutta sinun sielustasi. Siellä sinä kuulet Jeesuksen sanat: Tuomitkaa minut, mutta päästäkää tämä ihminen menemään. – Mene rauhassa, mene herrasi iloon.

 

Kirjoitin tämän saarnan melko kiireessä. Meillä oli ollut Kiirastorstaina iltakirkko ja olin kotona vasta puoli yhdeksän jälkeen. Olin tosin joitakin ajatuksia kokoillut paperille, mutta en sen parempaa suunnitelmaa. Vasta kotona illalla lueskelin erinomaista kirjaa Eräänä perjantaina. Se on pääasiassa kuvateos siitä, miten ristiinnaulittua on kuvattu historian aikana ja myös eri puolilla maailmaa. Kirjan lopussa on artikkeleita, jotka ovat hyvin mielenkiintoisia. Se on ollut pääasiallisena lähteenä tälle saarnalle. Tapausesimerkki Jehohananista on kyseisestä kirjasta. Minulle tuo löytö oli ennestään tuntematon ja siksi mielestäni hyvä alku saarnalle. Tuota kirjaa pitää lukea vielä lisää. Olenhan myös kopioinut värikalvoille useita kuvia tästä kirjasta. Toinen lähteeni on edelleen Saranevan haastattelu radiossa vuoden takaa, jonka sain hankittua toimittajalta cd:nä. Kuuntelin sen tiistai-iltana. Tänä aamuna huomasin saarnassani selvästi olevan kaikuja Tuomo Mannermaan kirjasta Kaksi rakkautta. Selailin sitä myös hieman. Siellä on erinomaisella tavalla selitetty Jumalan rakkauden muotoa: Jumalan rakkaus luo kohteensa. Jumala rakastaa ei-mitään ja lahjoittaa rakastettavalleen kaikki hyvyydet. Se merkitsee myös rakkautta ristiin ja kärsimykseen.

Pitkäperjantain saarna voisi olla hyvinkin toisenlainen. Minun saarnani ei ollut mitenkään meditatiivinen. Mahdollisuudet siihen olisivat olleet juuri erinomaiset. Mutta sellaisen saarnan valmistaminen vaatii aikaa. En voi sanoa, että olisin jaksanut paljon viettää aikaa näiden tekstien äärellä. Siihen olisi ollut kyllä tarvetta. Tämä saarna muutenkaan ei ollut tekstiuskollinen. Yleensä saarnoissani etsin selvän kiinnekohdan tekstistä, mutta pitkänäperjantaina tilanne on hieman toisenlainen.

Saarnan lopettaminen tai koko loppuosa oli minulle vaikea. Miten koota langat saarnasta yhteen ja samalla tuoda ristinsanoma kirkkaasti esiin. En katso onnistuneeni siinä. Olisin halunnut painottaa vielä sitä, että Jeesus tehtiin synniksi. Toisaalta en halunnut pitkittää saarnaa. Siitäkään ei ole mitään hyötyä.

Kun mietiskelin vaikutelmiani rististä ja koitin eläytyä Jeesuksen osaan, minulle tulee aina mieleen pohjaton yksinäisyys. Minulle tulee mielikuva, että ihmiset illan pimetessä kävelevät pois Golgatan kummulta ja sinne jäisi vain kolme hiljaista ristiä, uupuneita miehiä, jotka eivät tuskassaan jaksa enää edes huutaa. He vain kituvat hiljaa ja odottavat kuolemaa. Yksinäisyys on lopulta sellaista, että viereiset ristinmiehet unohtuvat ja keskelle jää vain yksi risti. Jeesus kyllä valittaa hylkäämistä, mutta hän kuolee jo kolmen aikaan iltapäivällä. Evankeliumien mukaan kummulla oli silloin vielä hyvinkin paljon ihmisiä. Vaikutelma ristin hiljaisuudesta tuleekin niistä lukuisista taideteoksista, joita aiheen äärellä on tehty. Hartauden keskittämiseksi on Jeesus monesti maalattu täysin yksin Golgatalle. Kuvassa on tarkoitus silloin samaistua Jeesuksen kärsimyksiin ja unohtaa kaikki muu ulkopuolinen. Ristiinnaulitun kuvien tutkiminen onkin mielenkiintoista sillä tavalla, että vertaa kuvaa evankeliumin kerrontaan. Jollakin tavalla kuvan on liityttävä evankeliumiin ja poikkeamat siitä tuovat oman mielenkiintonsa. Ne vaativat selitystä.

 

Päätöspuhe Kids Action Day –tapahtumassa

Tänään on nähty oikeaa pääsiäisiloa, kun lapset ovat saanett pommpia ja leikkiä sokkelossa, ampua ritsoilla ja puhallusputkella. Oli hauska kulkea ja katsoa sitä iloa

(tässä kaksi kuvaa: A risti kummulla / B ankkuri)

A) Kun Jeesus kuoli tapahtui jotakin hyvin pahaa – suuri vääryys mutta se kääntyi hyväksi

Onko teille koskaan käynyt niin, että jostakin ikävästä asiasta seurasikin jotakin sellaista mikä oli huippuhyvää.

Ristinkuolema kääntyi hyväksi.

B) Jeesus nousi haudasta ja siten hän hankki meille pelastuksen

mikä kuva tästä tuli? Siitä tuli ankkuri. Ankkuri on toivon vertauskuva

Mihin ankkuria tarvitaan?

Se pitää laivan paikallaan se ei lähde

ajelehtimaan vaikka aallot tuuppaisivat sitä

Ristin muotoinen ankkuri muistuttaa meille seuraavista asioista:

Pahatkin asiat voivat kääntyä hyväksi

Toivo on kätketty kaikkeen

Jumala on mukana elämämme kaikissa vaiheissa

Oikeastaan Jeesus on ankkurimme. Uskon kautta olemme kiinnittyneet häneen. Jeesus on Jumalan luona. Hän sanoi menneensä valmistamaan meille sinne kotia.

Kukkulan kuningas

(A) Muistan omasta kouluajastani vain kaksi virttä, jotka jäivät mieleeni. Toinen oli 548 Tule kanssani Herra Jeesus ja toinen tämä 78 Vieraalla maalla. – En paljon ymmärtänyt siitä, kuka Jeesus on, mutta virren tunnelma puhutteli minua ja lauloin sitä vakavana muiden kanssa.

Sen tiesin ainakin että Jeesus oli hyvä ihminen ja että hänet otettiin kiinni ilman mitään syytä ja häntä kiusattiin vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa kenellekään. Tiesin että se oli väärin. Se oli raukkamaista ja epäoikeudenmukaista.

Tajusin ehkä myös sen, että vaikka olisin ollut paikalla, en olisi voinut tehdä mitään, mikä olisi muuttanut tapahtumien kulkua. Olin kiukkuinen hänen puolestaan.

Minua harmitti se, että maailmassa on ihmisiä, joilla on niin paljon valtaa, että vaikka he tekisivätkin pahoja asioita, he eivät joudu siitä vastuuseen.

(B) Kouluajoilta muista myös toisen asian – välitunneilta. Koulunpihalla oli pieni kumpare. Välitunneilla toisinaan leikimme Kukkulan kuningasta.

Tunteeko teistä joku tämän leikin: kukkulan kuningas. No se ei ehkä ole varsinaisesti leikki vaan kilpailu siitä, kuka hallitsee kukkulaa ylimpänä muita. Se, joka pysyy kumpareen päällä, on kukkulan kuningas. Se oli silloin lähinnä poikien juttu.

Joku pojista saattoi huutaa: Kuka on kukkulan kuningas. Ja siitä alkoi kova tohina ja paini. Oli huutoa, punnerrusta ja ankaraa tönimistä. Pojat tuuppivat toisia alaspäin ja itse koittivat kivuta ylös. Muut koettivat kumota sen, joka on ylhäällä, mutta taitava kuningas pystyi pitämään asemansa ja osoittamaan muille, että hän on vahvin. Hän on paras, hän on johtaja ja paikkansa ansainnut. Samalla ansaitsi myös hieman kunnioitusta ja muut pojat olivat sille vähän kateellisiakin. Se oli lasten leikkiä vaikka joku joskus vähän loukkasi tai pahoitti mielensä, kun leikki otettiin liian todesta.

Kun kasvoin aikuiseksi, huomaan, että taistelu kukkulan kuninkuudesta ei näytä loppuvan lapsuuden leikkien myötä. Kuka on joukon johtaja? Siitä asemasta käydään kilpailua aikuisenakin. Kukkulat vaihtuvat vain toisenlaisiksi. Kenellä on valtaa? Kuka on joukon johtaja? Ja kun yhden kukkulan huipun on saavuttanut, alkaa katsoa suurempia kukkuloita.

Ruumiillinen voima ei riitä jokaisen kukkulan valloittamiseksi. Joskus se on opiskelua, viisauden ja taidon ja kokemuksen hankkimista työelämässä. Toisilla on paljon rahaa. Jotkut tulevat sellaisiksi johtajiksi, että käyttävät valtaansa väärin eivätkä tunne vastuutaan.

Johtajuudesta kamppailtiin Jeesuksen aikana. Oli kuninkaita, hallitsijoita, rikkaita ja oppineita. Jokainen halusi olla muiden johtaja ja kaikkien kunnioittama. Kamppailua johtajuudesta käytiin. Mutta siellä oli kukkula myös häviäjiä varten. Lauloimme siitä juuri: Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen. Sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen. Muut pitivät häntä häviäjänä. Hän kuolee häväistynä ristillä naurun alaisena.

mutta Jeesuksen ristin päälle laitettiin kirjoitus: Juutalaisten kuningas. Hän oli sittenkin kukkulan kuningas. eikä vain tuon kumpareen vaan hän on koko maailman kuningas. Jeesus on kuninkaiden kuningas ja herrojen herra. Hänellä on kaikki valta.

Mutta hän ei käytä sitä niin kuin ihmiset. Hän on perustanut valtansa rakkauteen. Hän ei pakota, ei uhkaile, ei kiristä ei lahjo saadakseen ihmisiä puolelleen. Hän rakastaa niin paljon, että on valmis uhrautumaan ja kokemaan pilkkaa. Sellaisesta rakkaudesta evankeliumit kertovat.

Saddamin tuomio

Viime aikoina on herättänyt kohua ja keskustelua Saddamin kuolemanrangaistus.

Kun tuomio julistettiin ja tiedettiin, että tuomio aiotaan myös pikaisesti toteuttaa, silloin mielessäni jo osasin odottaa, että ei kulu kauan aikaa, kun televisiossa tuomion täytäntöönpano esitetään. – tässä arviossa en erehtynyt. Tuomio oli salaa kuvattu.

Internetissä  se on kai ollut pidempään näkyvissä. Luultavasti televisiossa se on myös kokonaisuudessaan näytetty. En ole aivan varma.

Olen nähnyt televisiossa ja elokuvissa esitettävän paljon väkivaltaa, ampumisia, hakkaamista, päiden putoamista, teloituksia, sotaa ja ryskettä. Mutta tätä tallennetta tuomion täytäntöönpanosta en voinut katsoa – enkä halunnut katsoa. Katse oli käännettävä pois, silmät peitettävä. Saddamista sanotaan, että hän on ollut hirmuhallitsija, hän on ollut vastuussa lukuisten ihmisten elämästä ja kuolemasta. Hän on osannut olla säälimätön ja häikäilemätön. Silti hänen kuolemansa kuvaaminen tuntui sopimattomalta.

En ole varma, mikä teki minut herkäksi tälle asialle. Historiassa teloitukset ovat olleet julkisia ja ne toteutettiin torin laidalla parhaimpina markkinapäivinä. Niitä ihmiset ovat kokoontuneet katsomaan. Mutta se ei ole meidän tämän päivän todellisuuttamme.

Lumen ja todellisen raja on voimakas. On eri asia katsoa viihdettä ja fantasiaa, kuin todellisuutta. Elokuvissa  näyttelijät eivät oikeasti kuole. Mutta Saddamin elämä päättyi. Kuolema tuli siinä aidosti ja oikeasti olohuoneisiin.

Kuolema on hyvin intiimi asia. Ajatus siitä, että jonkun kuolemasta tehdään julkinen, tuntuu äärettömän pahalta. Lisäksi vielä ihmisen julkinen häpäiseminen ja pilkkaaminen hänen elämänsä viimeisessä hetkessä tuntuu kohtuuttomalta. Pahalta tuntuu se, että jotkut nauttivat ja iloitsevat toisen kuolemasta.

Tässä tapauksessa asian teki vaikeaksi vielä se, että hän oli kansakunnan hallitsija. Hänen naamansa on tullut tutuksi lehtien ja television välityksellä. Hänen piileskelynsä, hänen jahtaamisensa ja löytämisensä on uutisoitu näyttävästi. En muista tarvittiinko hänen löytämisekseen ’Juudas ja monta hopearahaa’. Mutta jo silloin katsojana tuli samaistuneeksi häneen, joka on piilossa ja joka kolosta kaivettiin esiin.

Saddam ei ollut Jeesus, mutta silti ne voimakkaat tuntemukset, jotka huomaan heräävän hänen teloitukseensa liittyen – yhdistyvät mielessäni jotenkin Jeesuksen kuolemantuomioon.

Jeesus oli hallitsija, hänet tuomittiin julkiseen häpeälliseen kuolemaan, hänen kuolinkamppailussaan olivat pilkkaajat mukana. Silti Raamatusta luettuna Jeesuksen kuolemaa ei ajattele samalla tunnevoimakkuudella. Tunnevoimakkuus ei poikkea merkittävästi elokuvien väkivaltakohtauksista. Elokuvissa tunteet heräävät aivan toisenlaisissa yhteyksissä – kun kuvataan hyvyyttä ja rakkautta, kun sisäisesti haavoittunut ihminen pääsee turvaan ja syliin tms.

Saddam oli syyllinen. On epätodennäköistä, että hän hyvitti kuolemallaan edes omia rikoksiaan yhteiskunnan lain edessä. Hän on astunut vastaamaan elämästään elämän ja kuoleman Herran eteen.

Jeesus oli syytön ja hän otti kannettavakseen rangaistuksen, joka kuuluisi meille. Hän kuoli oikeasti. Vaikka hänen karmaiseva kuolemansa ei saa samanlaista reaktiota aikaan, niin ei sen väliä. Tärkeämpää kuin mietiskellä Jeesuksen kärsimyksen yksityiskohtia ja fyysisen kivun määrää, on ajatella sitä suurta iloa ja vapautta, sitä turvaa ja hyvyyttä, mikä meille on koittanut hänen pelastusteossaan. Jumalan rakkaus ulottuu alas asti ja se koskettaa meidän elämäämme… antaa meille arvon.

Pitkäperjantai – Kolme ristiä

”Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista.” Näin evankeliumi alkaa. Se on suoraa ja kaunistelematonta kuvausta tapahtumista, joissa ei enää kysytä mielipiteitä. Sotilaat laittoivat tehokkaasti toimeen sen käskyn, jonka olivat saaneet. He olivat toimineet niin ennenkin. Heitä ei kiinnostanut, tuomitun tekemä rikos, ei hänen elämänvaiheensa. Heitä ei kiinnostanut äitien itku. Eivätkä he olleet arvioimassa kenenkään elämää. He toteuttivat vain tehtävänsä.

Kukin mies sai osakseen kolme terävää suurikokoista naulaa ja lujat vasaraniskut. Keskellä on meidän Herramme ja Jumalamme kuolinpuu. Se on uskomme sisin, sen keskus ja samalla loukkaus ja pahennus. Ristin ohi ei pääse.

Monesti miettii, millä saisi aikamme ihmiset kiinnostumaan uskosta. Silloin törmää aina ristiin. Ei ole mitään kiertoteitä eikä keveitä polkuja. On vain kipeä totuus, joka on kohdattava. Jeesuksen risti menee suoraan ytimeen. Se osoittaa meille juuri totuutta salatuimpaan asti. Sitä totuutta me tavallisesti pakenemme, koska se ei ole kaunis totuus. Se ei ole sellainen totuus, johon olisimme mielistyneet.

Näen kolme ristiä. Keskellä on Kristus, mutta siinä vierellä on meidän paikkamme. Me olemme ne rikolliset. Tarkkailemalla rikollisia Kristuksen vierellä, tarkkailemme samalla itseämme. Katsomme silloin peiliin eikä se peili valehtele. Heissä näemme kaksi erilaista suhtautumista Kristukseen ja omaan elämäämme.

Toinen miehistä, jonka sanottiin pilkanneen Kristusta edustaa ihmistä, joka ei näe tekonsa seurauksia. Hän käyttää muita hyväksi, maksattaa laskunsa muilla. Hän olisi halunnut tietysti päästä pois pälkähästä. Hän kärsi omien tekojensa tähden, mutta silti hän oli valmis siirtämään syyn toisen niskoille, jotta pääsisi itse piinasta pois. Meille kelpaa se, että ristille joutuu kuka tahansa muu kuin minä.

Toinen rikollinen edustaa ihmistä, joka tuntee ja tunnustaa syyllisyytensä. Hän sanoo kärsivänsä sitä rangaistusta, joka hänelle kuuluu. Enää hän ei kiellä vastuutaan. Ei yritä etsiä helpotusta tai pakopaikkaa. Hän tietää että se on myöhäistä. Totuus on saavuttanut hänet. Mutta tosiasioiden valjetessa hänessä viriää uusi toivo ja usko. Hän näki, että Jumala rakastaa ihmistä tosiasioiden paljastuessakin. Jumala rakastaa rikollista.

Keskellä on Kristuksen risti. Se kertoo meille, kuinka maailma on mieletön ja sokea, jumalaton, epäoikeudenmukainen ja julma, kun se otti kiinni ja tappoi viattoman miehen, hyväntekijän ja totuudenpuhujan. Tosiasia maailmasta on se että viaton kärsii. Vahvemman oikeus sanelee. Mutta samalla Kristuksen risti on Jumalan teko, jossa hän ottaa vastaan kaiken vihan, jolla me häntä vihaamme. Hän ottaa vastaan iskut, jolla me häntä lyömme. Hän ottaa vastaan koko sen pimeyden, jonka heitämme hänen päälleen.

Mutta tuon ihmiskunnan synkimmän hetken Jumala kääntää valoksi. Hän otti vastaan ukkosenjohdattimen tavoin kaiken ahdistuksen, jonka hänelle tuuppasimme. Kaiken Kristus otti vastaan. Hän kärsi ja kantoi maailman synnin, pimeyden ja kuoleman.

(Tässä kirjoituksessa luultavasti kaikuja Kari Mäkisen kirjoituksesta kirjassa Ristin tie, paastonajan rukous- ja meditaatiokirja. toim. Tapio Saraneva. Kirjapaja 1997)

Golgata

Vanhoissa ristiinnaulitun kuvissa ristin alapuolelle on usein kuvattu pääkallo ja reisiluut ristikkäin. Tämän huomaa varsinkin ikoneissa. Näky on jotenkin kolkko. Pääkallo tuntuu muistuttavan kuolemasta, pimeydestä ja elämän rajallisuudesta jostakin ahdistavasta kuoleman peruuttamattomuudesta.

Sana Golgata merkitseekin pääkalloa. Kumparetta Jerusalemin muurien ulkopuolella sanottiin pääkallopaikaksi. Paikka toi mieleen pääkallon. Mutta ristin alle kuvattu pääkallo ei ollut mitkä tahansa kallo. Se kuvaa Aadamia, joka perinteen mukaan on haudattu samalle paikalle, johon risti pystytettiin. Ja se kuvaa Aadamia myös siinä, mitä hänen rikkomuksensa sai aikaan. Hän toi kuoleman kirouksen jokaisen ihmisen päälle. Nyt kuolleesta Aadamista oli jäljellä vain luut Jeesuksen ristin alla.

Kuvassa on siis samalla rikkomus ja sen sovittaminen. Kuoleman mahti ja sen murentuminen Jeesuksen kuoleman kautta. Tämä on ihmeellinen ja käsittämätön asia. Aadam tuo kuoleman ja katoavaisuuden. Hän itse kuoli ja hänen kaikki jälkeläisensä kuolevat, mutta Kristus tuo kuolemattomuuden ja katoamattomuuden jokaiselle vaivan alaiselle ihmiselle. Aadamin luut ristin alla puhuvat hiljaa kuolemasta, mutta ne ovat myös luut, jotka herätetään henkiin. Silloin Aadam iloitsee ja me kaikki hänen kanssaan. Kuolema on voitettu, sen valta on murrettu Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta.

Passio

Sanalla passio tarkoitetaan usein tiettyä musiikkiesistystä, joka soitetaan kirkoissa hiljaisella viikolla ennen pääsiäistä.

Sana passio tulee kreikankielisestä sanasta ja merkitsee voimakasta tunnetta, yleensä kärsimystä joskus jopa intohimoa. Ensisijassa se on jotakin sellaista, jonka kohteena ollaan, jokin tunne. Se on sitä, että jotakin tapahtuu minulle ilman omaa vaikuttamista. Se on vastaanottamista.

Evankeliumeissa Jeesukselle tapahtuu asioita. Passiossa ollaan passiivisia, vastaanottajia. Jeesus ottaa ristin kantaakseen, hän on sotilaiden riepoteltavana ja lopulta saatanan hyökkäyksen kohteena.

Kasteen jälkeen Jeesus oli saatanan kiusattavana, mutta Jeesus vastusti ja taisteli saatanaa vastaan. Nyt Jeesus ei aktiivisesti taistele. Hän jää lyötäväksi. Pimeyden voimat riemuitsevat juuri siksi, että Jeesus ei vastusta. Heillä on vapaa pääsy runtelemaan Jumalan Poikaa.

Juuri käymällä läpi tuon kärsimyksen ja pahan riepotuksen, antautumalla lyötäväksi, Jeesus voittaa. Sitä pimeys ei ymmärrä. Pimeyden voimat luulivatkin voittaneensa Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä.

Mutta jokainen paholaisen isku Jeesusta vastaan oli samalla naulanisku sen omaan ”ruumisarkkuun”.

Kuolemalla Jeesus voitti kuoleman. Antautumisesta tuli voitto ja häväistyksestä kunnia ja kirkastuminen. Tähän tapahtumaan on kiteytynyt koko uskomme ydin ja sisin. Jumala antaa Jeesuksessa oman elämänsä meidän puolestamme ja säästää näin meidät pahan tuhovoimilta.

”Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.”

Jeesuksen seitsemän sanaa ristiltä

Yläasteen kirkkohetki (ei jumalanpalvelus). Raamatun tekstillä eri lukija kuin mietiskelytekstissä
Musiikki
Tänään on kiirastorstai, sitä vietetään muistaen Jeesuksen oppilaidensa kanssa viettämää viimeistä ehtoollista.  Kiirastorstain iltana Jeesus lähti oppilaineen Getsemanen puutarhaan rukoilemaan. Juudas Iskariot, kavaltaja johdatti sotilaat sinne vangitsemaan Jeesusta. Vangitsijoilla oli vain yksi päämäärä, saada surmattua Jeesus. Asiat etenivät nopeasti ja johdonmukaisesti kohti julkista teloitusta. Evankeliumi kuvaa näitä Jeesuksen maanpäällisen elämän viimeistä vuorokautta yllättävän paljon, lähes tunti tunnilta.
Virsi 66 mietiskelee näitä Jeesuksen sanoja

1 )
Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Luuk. 23:33–34
Kun tuomiota laitettiin täytäntöön, Jeesus rukoilee sotilaiden puolesta ja kaikkien niiden puolesta, jotka ovat osallisia Jeesuksen kiinniottamisessa ja tuomitsemisessa. Jeesus ei tunne vihaa niitä ihmisiä kohtaan. Hän päin vastoin rakastaa heitä ja kaikkia ihmisiä, joiden synnit hän on ottanut kantaakseen. ”Isä anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”
2)
Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Joh. 19:26–27
Lähes kaikki Jeesuksen opetuslapset olivat paenneet ja pelkäsivät joutuvansa vangituksi ja tuomituksi samalla tavalla. Kansaa oli kerääntynyt Golgatalle katsomaan tuomittujen piinaa. Paikalla oli myös Jeesuksen äiti, muutama naisoppilas ja yksi opetuslapsista, Johannes. Kun Jeesus oli kuolemassa, hän antoi äidilleen yhden opetuslapsistaan ottopojaksi, jotta tämä pitäisi hänestä huolta. Merkillistä huomaavaisuutta ristinkärsimyksen keskeltä. ”Nainen, tämä on poikasi.” ”Tämä on äitisi!”
VIRSI
3)
Ja rikollinen sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” Luuk. 23:42–43

Toinen ristiinnaulituista rikollisista pilkkasi Jeesusta muiden ihmisten tavoin. Katuva ryöväri taas tunnusti syyllisyytensä rikoksiin, joita oli tehnyt. Hän oli ansainnut rangaistuksensa. Mutta hän tunnusti myös uskonsa Jeesuksen syyttömyyteen ja hänen taivaalliseen kuninkuuteensa. Arka pyyntö: ”Muista minua”, on kaunis rukous. Se ei mahtaile eikä vaadi väkisin, vaan jättäytyy Jumalan armon varaan. ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

4)

Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Elohi, Elohi, lema sabaktani?” Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Mark. 15:34
Jumala, joka on ollut koko Jeesuksen elämän perusta, tuntuu vetäytyneen pois suurimman hädän hetkellä. Jeesus on ottanut kantaakseen koko ihmiskunnan synnit. Se on pimentänyt taivaan ja vienyt Jeesuksen ristinkärsimyksen syvimpään pimeyteen – Jumalan hylkäämiseen, kadotuksen piinaan – kohtaamaan Jumalan vihan syntiä kohtaan, jotta jokainen ihminen pelastuisi siitä. ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?
VIRSI
5)
Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Joh. 19:28
Nämä vähäiset  sanat kertovat ristin ruumiillisesta tuskasta, jota kestänyt liki kuusi tuntia.
Psalmin 22 kuvaa tuota tuskaa: ”Voimani valuu maahan kuin vesi, luuni irtoavat toisistaan.
Sydämeni on kuin pehmeää vahaa, se sulaa rinnassani.
Kurkkuni on kuiva kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen.
Maan tomuun sinä suistat minut kuolemaan!” Sotilaat kastoivat hapanviiniin sienen ja nostivat sen kepin päässä Jeesuksen juotavaksi. Pilkkaajilta pieni inhimillinen ele ennen kuolemaa. ”Minun on jano!”

6)
Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä. Joh. 19:30
Jeesus vie loppuun asti tehtävänsä. Hän on antanut itsensä uhriksi, jotta paratiisista karkotettu Adam ja Eeva, koko ihmissuku pääsisi takaisin Jumalan luokse.
”Se on täytetty.”
VIRSI
7)
Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46
Kun kaikki oli saatettu päätökseen Jeesus koki rauhaa. Koko maailman syntien taakka oli sovitettu. Hän ei enää kokenut olevansa Jumalan hylkäämä, vaan kuten aina Jumalan Poika. Yhteys on palannut ja hän jättää elämänsä taivaallisen Isän käsiin.
”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.”

Rukous
Musiikki

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: