Pitkäperjantai
Kirkkokäsikirjan tekstit
Katso Jeesusta ristillä
1) Katso mitä hän kärsii
ruumiillista tuskaa
sielun tuskaa: häntä pilkattiin ja häväistiin,
rakkauttansa halveksittiin
sai kokea Jumalan hylkäämisen
2) Katso miksi hän kärsii
ei omien vikojensa tähden vaan meidän puolestamme
uskon kuuliaisuuden tähden
rakkauden tähden
3) Katso hänen kärsimisensä hedelmiä
katuville syntisille avautuu tie Jumalan luo.
Esirippu on repeytynyt
Kirkkauden Herra - ristiinnaulittu
1) Ihmiset naulitsivat kirkkauden Herran.
Pimeyden syvyys tulee näkyviin tässä ihmisten teossa
2) Kirkkauden Herra salli ihmisten ristiinnaulita hänet
Jeesus oli valinnut tämän tien pelastaakseen ihmiset
3) Ristilläkin kirkkauden Herran kirkkaus tulee näkyviin
Johannes puhuu rististä juuri korottamisena ja kirkastamisena
4) Kirkkauden Herran kuolema ristillä on raivannut syntisille tien Jumalan kirkkauteen
Salli ristin puhua
Johdanto Ps 39:10. Sille, joka hiljentyy ristin edessä, on sillä jotakin sanottavaa
1) Risti puhuu niillekin, jotka eivät ymmärrä sen kieltä.
se puhuu kaikille, jotka kärsimyksiä ajatellessaan tuntevat sydämessään osanottoa. se puhuu myös ohikulkeville ja pilkkaajilla ja välinpitämättömille. Se puhuu sinullekin, mutta puhuuko se turhaan
2) Salli ristin puhua Jeesuksen tahdon mukaisesti
miten se puhuu: a) se puhuu Jumalan vanhurskaasta tuomiosta syntiä vastaan b) se puhuu armosta ja rakkaudesta syntistä kohtaan
3) Salli ristin puhua muillekin, jos se on ensin saanut puhua sinulle itsellesi
Kärsivä rakkaus
1) Rakkaus, jonka kärsimykset me olemme aiheuttaneet
evankeliumit puhuvat vain vähän Jeesuksen ruumiillisesta kärsimyksestä. Ne kääntävät huomion siihen, että rakkaus kärsii. Kaikki kääntyivät hänestä poispäin: viholliset pilkkasivat, Pilatus horjui, kirjanoppineet olivat ulkokullattuja, opetuslapset raukkamaisia. Miten paljon Herra saakaan kärsiä vielä meidän tähtemme?
2) Rakkauden luonteeseen kuuluu, että se kärsii rakastetun tuskia.
Jeesuksen rakkaus ei etsi omaansa.
3) Rakkaus kärsii meidän puolestamme
Meidän puolestamme Herra kulkee pimeyteen ja taisteluihin.
Ristiinnaulittu Jeesus
Johdanto: Paavalin mukaan tärkeintä on tuntea Jeesus ristiinnaulittuna 1 Kor 2:2
Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin
1) Katso Jumalan Karitsaan, jotta oppisit tuntemaan, miten hirmuinen synti on
meidän on opittava tuntemaan syntimme
2) Katso Jumalan Karitsaan, jotta oppisit tuntemaan Jumalan laupeuden syvyyden
meidän on opittava tuntemaan Jumalan rakkaus, joka kantaa synnin pois
3) Katso Jumalan Karitsaan, jotta oppisit hänen jälkiä kulkiessaan kärsimään
meidän on opittava seuraamaan Jeesusta
Jeesuksen suhde ryöväreihin
Paavali sanoo, että meidät on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa
Golgatalla on kolme ristiä sieltä löytyy meidänkin ristimme.
1) Toisella puolella Jeesusta näemme pilkkaajan: Auta itseäsi ja auta meitä. Hän haluaa päästä pois pinteestä hinnalla millä hyvänsä. Hän ei tiedä kärsivänsä tekojensa mukaan. hän ei tunne tekoja omikseen. hän ei tunne eikä tunnusta syntejään. Hän siirtäisi vastuu muiden kannettavaksi
2) Katuva ryöväri kääntyy Jeesuksen puoleen ja tunnustaa kärsivänsä oikeuden mukaan omista teoistaan. Hän ei pakene, vaan tuntee syntinsä ja tunnustaa ne Jeesukselle. Mutta syntisenä ja rangaistunakin hän rukoilee Jeesukselta armoa, jonka hän tunnistaa pelastajaksi.
3) kumpia me olemme. Niitä jotka pakenevat itseään ja tuomiotaan vai niitä jotka tunnustavat joutuvansa kärsimään kovaa rangaistusta, jos meitä rangaistaisiin oikeudenmukaisesti
4) Keskellä näemme Jeesuksen ristin. sinne on ristiinnaulittu Jeesuksen kanssa meidän syntimme. Ukkosenjohdattimen lailla, se ottaa Jumalan vihan salaman vastaan niin, että se salama ei vahingoita mitään muuta.
Ideoita Carl Norbyn kirjasta Homileettinen käsikirja WSOy 1917
PITKÄPERJANTAI 28.3.1997
JOHANNES 19:16-30
Kristuksen ristiä ja ylösnousemusta saarnataan kirkoissamme ympäri vuoden. Tänään on kuitenkin se päivä vuodesta, jolloin pysähdymme huomaamaan, että Jeesuksen kuolema ristinpuulla oli todellinen tapahtuma. Jumalan Poika on kuollut. “Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä”. Tämä ei ole pelkkää puhetta. Me emme tänään vain saarnaa ja puhu menneistä tapahtumista, vaan elämme niitä hetkiä uudelleen. (saarnassani näitä hetkiä ei juuri ‘eletty` uudelleen)
Koko hiljaisen viikon ajan olemme eläneet näitä hetkiä evankelista Johanneksen kautta. Johannes on kuvannut evankeliumin tapahtumia usein kuitenkin eri näkökulmasta kuin muut evankelistat. Alttarilta kuullusta evankeliumista jäit ehkä odottamaan joitakin tuttuja kohtia, jotka esiintyvät muissa evankeliumeissa ja myös laulamissamme virsissä, mutta joista Johannes vaikenee.
(A) Verratessa Johannesta muihin evankeliumeihin huomaamme, että (1) Jeesus ristiä kantaessaan ei kompastele eikä tuuperru sen taakan alle; (2) Simon Kyreneläistä ei tarvita, vaan Jeesus kantaa ristinsä itse; (3) ei kansa, eivät sotilaat eivätkä ylipapit tai kirjanoppineet olleet pilkkaamassa Jeesusta. Mistään tällaisesta ei ole mainitaa; (4) mitään ei mainita myöskään molemmille puolille ristiinnaulittujen miesten sanoista, kuinka he kirosivat tai rukoilivat Jeesusta; (5) maa ei järissyt, temppelin esirippu ei repeytynyt, eikä maan ylle tullut pimeyttä; (6) Johannes ei myöskään kuvaa Jeeusta kärsivänä ristillä. Jeesus ei missään vaiheessa huutanut ristiltä. Hän kyllä puhui sieltä käsin (ei siis käsin, viittomalla, vaan sieltä käsin), mutta ei huutanut tuskissansa ja Jumalan hylkäämänä.
Johanneksen näkökulma ristintapahtumiin on siis toisenlainen. Hän haluaa painottaa Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa hieman eri asioita kuin muut evankelistat.
Muut evankeliumit tuovat esiin sen, kuinka syytön ja viaton Jeesus kärsii häpeällisen kuoleman. Hän joka ei ole tehnyt mitään pahaa, hänet on luettu pahantekijöiden ja syntisten joukkoon. Näissä evankeliumeissa korostuu Kristuksen kohtalon traagisuus. Kaikkein Korkeimman Poika, lempeä Jeesus Kristus, joka tahtoi vain hyvää, on joutunut julmaan kohtalon leikkiin, ihmisten pahuuden riepoteltavaksi.
Johanneksen Jeesus ei ole kuitenkaan uhri siinä mielessä, kuin onnet-tomuuksissa on uhreja – kun laiva uppoaa tai pommi räjähtää tavaratalossa. Jeesus ei ole olosuhteiden uhri. Hän ei ole muiden väkivallanteon epäonnekas uhri tai kohde. Hän ei ole pelinappula kansan sokeassa murhanhimossa. Jeesus ei joutunut vahingossa ristille. Tämän Johannes haluaa sanoa painokkaasti. Hän haluaa osoittaa, että kirjoitukset ovat käyneet toteen. Jeesus Kristus tuli juuri tätä varten maailmaan. Hän tuli antamaan henkensä lunnaiksi maailman edestä. Hän tuli vieläpä vapaaehtoisesti. Kristuksella oli aikomus ja tarkoitus kärsiä ihmisten syntien tähden. Hän itse ohjasi tapahtumien kulkua. Hän salli väkivallan kohdistua häneen, jotta kirjoitukset kävisivät toteen, jotta Jumalan pelastussuunnitelma toteutuisi.
Johanneksen evankeliumi on kuin monet maalaukset ristiinnaulitusta, jossa Jeesus näyttää olevan vailla kärsimyksen häivää, vailla ruoskaniskujen jälkiä, ruumis ehyenä ja hohtavan valkoisena ristillä. Rauhallisena ja höyhenen kevyenä hän näyttää kuin makaavan ristillä ei niinkään riippuvan siellä. Hänen ei tarvitse taistella maan vetovoimaa vastaan, sitä vastaan, että oma ruumis tuntuu aina painavammalta ja painavammalta. Niissä maalauksissa ei ole merkkiäkään jäljellä siitä, että ruumis ristillä riippuessaan pusertaa keuhkot kasaan niin, ettei ponnistelematta pysty vetämään henkeä, vaan aina piinallisen pitkien aikojen kuluttua vähillä voimillaan on jaloilla ponnistettava ruumistaan ylöspäin saadakseen jälleen ilmaa keuhkoihinsa, kunnes lopulta voimien uuvuttua, väsyneenä tähän taisteluun tukehtuu.
Muissa evankeliumeissa on vielä aistittavissa Jeesuksen kamppailu ristillä, vaikerrus ja tuskansekainen huuto, josta paikallaolijat eivät tahdo saada selvää.
Johannes tietää kaiken tämän, mutta hän tiivistää oman näkökulmansa ei itse kärsimykseen, vaan Jeesuksen kuuliaisesti kohta kohdalta toteuttamaan Jumalan pelastussuunnitelmaan. Hän ei ollut kohtalon tuulien heiteltävänä. Kristuksen kärsimys ja kuolema ei ollut tragedia. Jeesus tiesi, mikä häntä odotti. Hän otti kärsimyksen ja kuoleman maljan vastaan Isältään ja astui tietoisesti kuolemaan meidän edestämme.
Johannes ei niinkään pyydä meitä siis katsomaan viattoman kärsimystä, sen ovat muut evankeliumit jo tehneet. Hän osoittaa kirjoitusten täyttyvän. Jeesus ei ole vain pilkan, häväistyksen ja väkivallan kohde. Hän on itse aktiivisesti se, joka toimii. Kärsiessäänkin hän on se, joka toteuttaa Jumalan suunnitelmia ja tuo sovituksen synninalaiseen maailmaan.
(B) Tämän ristinuhrin tosiasian edessä jään kuitenkin hämmästelemään sitä, miksi kaiken täytyi tapahtua juuri näin. Miksi Jumala ei uhrannut Poikaansa syntiemme tähden jotenkin siististi ja kauniisti? Miksi hänet täytyi ihmisten synnin kautta väkivaltaisesti telottaa? Miksi vaadittiin ihmisten puolelta se synti, että Jeesusta vihattiin, että hänet hylättiin ja tapettiin? Selvennän tätä esimerkillä. Golgatan tapahtuman eräänä alkukuvana pidetään sitä tapahtumaa, jossa Jumala käski Aabrahamia uhraamaan ainoan poikansa Iisakin. Jos Aabraham olisi vienyt tämän uhrauksen päätökseen niin, ettei enkeli olisi estänyt Aabrahamia uhraamasta Iisakia, niin kaikki kuvauksessa olisi tapahtunut ilman syntiä.
Kristuksen uhraamiseen liittyy kuitenkin oikea syntien vyyhti: Juudas kavaltaa, ylipapit juonittelevat, kansa huutaa murhaa hurmiossaan ja sotilaat kiduttavat. Miksi Kristuksen uhraamiseen liittyy tällainen pahuus monessa kerroksessa? Eikö uhria olisi voitu hoitaa toisin?
En usko voivani ratkaista tätä ihmeellistä asiaa, mutta tuon esiin yhden näkökulman.
Kristus syntyi synninalaiseen maailmaan. Hänet annettiin Juudaksen kautta syntisten käsiin, pimeyden voimien mielivallan alaiseksi. Ne voimat ovat alistaneet meitäkin ja pitäneet vankinaan. Synnin todellisuus on saartanut meidät kokonaan. Tämän tosiasian syvyys tulee paljastetuksi siinä kohtelussa, jonka maailma Kristukselle tarjosi. – Pimeys ei käsitä valkeutta.
Ainoa asia, jonka osasimme Jumalan Pojalle tehdä, oli tappaa hänet. Aina Aadamin synnistä alkaen olemme halunneet olla jumalia. Tämä itsensä korottamisen alkusynti paljastui räikeällä tavalla ristin tapahtumissa. Synnin todellisuus on kietonut meidät ja sokaissut meidät niin täydellisesti, että mitään muuta ei voinut tapahtua. Me emme kyenneet pelastamaan itseämme. – Ainoan pelastajamme me saatoimme kuolemaan vieläpä riemuitsevin huudoin.
Jumalan kirkkaus, Jumalan viisaus ja käsittämätön rakkaus tulee kuitenkin ilmi siinä, että kun me vihaamme häntä ja lyömme hänet ristille, hän rakastaa meitä, antaa meille uuden elämän ja vie pimeydestä valoon, kuolemasta elämään. Meidän sokeutemme muuttuu Jumalan uhrin kautta näkemiseksi.
(C) Jumala rakasti maailmaa, synnin alaista maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa kuolla meidän syntiemme tähden. Jumala ei rakastanut maailmaa siksi, että täällä oli niin paljon hyvyyttä ja kauneutta. Jumala ei lähettänyt poikaansa maailmaan pelastamaan muutamaa hurskasta ihmistä, kuten hän lähetti Sodoman ja Gomorran päivinä enkelin pelastamaan Lootin perhettä kaupunkeja kohtaavalta tuholta. Jumalan Poika tuli sinun ja minun vuokseni. Hän tuli syntisen, Jumalasta luopuneen kurjan tähden maailmaan. Sodomasta syntisiä ei pelastettu. Siellä mekin olisimme tuhoutuneet. Nooan päivinä Jumala pelasti yhden hurskaan perheen ja tuhosi muun maailman. Siellä me kurjat syntiset olisimme hukkuneet tulva-aaltoihin, vedenpaisumukseen. Mutta Jeesuksessa Kristuksessa Jumala tuhosi yhden hurskaan, jotta syntinen maailma pelastuisi, jotta sinulle ja minulle koittaisi uusi elämä. Siksi me saamme levollisin mielin kuulla nämä sanat ristiltä: “Se on täytetty”. Jumalan suunnitelma on viety loppuun saakka. Siksi sinäkin saat uskoa syntisi anteeksi aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti.
Tämäkin saarna syntyi yön pimeinä tunteina ja vähän aamun tunteina myös. Saarnan loppu tuli kirjoitettua liian nopeasti. Vähän enemmällä miettimisellä sen saisi kelvollisemmaksi. Alussa taas ehkä toistelen samoja ajatuksia liiaksikin. Pidän kuitenkin tätä saarnaa suhteellisen ehyenä esityksenä. Ehkä siksi, että sain toteutettua joitakin ideoita siinä. Saarnassa on eksegeettistä ainesta huomioitu siten, että en pyri harmonisoimaan Johanneksen evankeliumia synoptisten kanssa. Ainakin joitakin eksegeettisiä juttuja on otettu saarnaan mukaan. Myönteistä mielestäni on se, että eksegeettiset asiat eivät ole mitenkään vaikeasti läsnä saarnassa, vaan aivan luonnollisena osana. Dispositio on seuraavanlainen:
A) Johanneksen ero muihin passioihin. Kärsimystä ei korosteta
B) Miksi Kristuksen uhria ei voinut toimittaa siistimmin
C) Uhri on syntistä varten
Dispositio on siis olemassa. Se on tosin aika löysä, eivätkä osat liity juuri toisiinsa. Siirtymiset aasta beehen ja ceehen tapahtuvat kuitenkin ihan luonnikkaasti.
En kovinkaan paljon selittänyt, miten evankeliumin erot tulee ymmärtää. En hyödyntänyt sitä esimerkkilistaa, jonka saarnan alussa esitin. Sitä olisi pitänyt käyttää hyödyksi. Kristuksen tuupertuminen ristin alle on juuri sellaista kärsimyksen kuvausta, jota Johannes ei huomioi. Kristus ei kompastellut sillä hän toteutti Isän suunnitelman täydellisesti.
Käyttäessäni kuvaa maalauksesta, olisin siinäkin voinut olla selkeämpi ja puhua kahdenlaisista maalauksista. Sellaisista, jotka kuvaavat kärsimysten realistisuutta, sitä kipua ja tuskaa, joka ristin miehellä on. Sellaisista, joissa Kristus ikään kuin nukkuu rauhallista unta tai iho kuulakkaana ojentelee käsiään vailla ristin ahdistusta, ikoni tai romanttiset kiiltokuvajeesukset. Näihin jälkimmäisiin ei tarvitse loukkaantua, kuten minä ainakin saattaisin tehdä. Näkökulma ristintapahtumiin on toinen. Siinä ei pyritä saamaan meissä tunneresponssia aikaan, että alkaisimme voimaan pahoin, että tuntisimme Kristuksen kärsimystä omassa ruumiissamme ja lähentelisimme uskonnollista hurmiota. Ikoni ei pyri toimimaan välittömien sensitiivisten tunteiden tasolla. Se antaa aikaa syventyä ristin sanomaan, eikä räjäytä tajuntaa heti kättelyssä voimakkaalla viestillä. Evankeliumitkaan eivät tykittäneet voimakkailla kuvauksilla. Kärsimys-mystiikka tai haavamystiikka on melko myöhäistä ja pietismi vielä myöhäisempää.
PITKÄPERJANTAI 2002
JOHANNES 19:16-30
Koko hiljaisen viikon ajan olemme eläneet Jeesuksen viimeisiä hetkiä evankelista Johanneksen kautta. Johannes on kuvannut evankeliumin tapahtumia usein kuitenkin eri näkökulmasta kuin muut evankelistat. Jäit siksi ehkä odottamaan joitakin tuttuja kohtia, jotka esiintyvät muissa evankeliumeissa ja myös laulamissamme virsissä, mutta joista Johannes vaikenee.
Verratessa Johannesta muihin evankeliumeihin huomaamme, että (1) Jeesus ristiä kantaessaan ei kompastele eikä tuuperru sen taakan alle; (2) Simon Kyreneläistä ei tarvita, vaan Jeesus kantaa ristinsä itse loppuun asti; (3) Jeesuksen pilkkaajista ei kerrota mitään. (4) mitään ei mainita myöskään molemmille puolille ristiinnaulittujen miesten sanoista, kuinka he kirosivat tai rukoilivat Jeesusta; (5) maa ei järissyt, temppelin esirippu ei repeytynyt, eikä maan ylle tullut pimeyttä; (6) luonteenomaista Johannekselle myös on se, että hän ei kuvaa Jeesusta kärsivänä ristillä. Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus ei missään vaiheessa huutanut ristiltä. Hän kyllä puhui sieltä käsin, mutta ei huutanut tuskissansa ja Jumalan hylkäämänä.
Johanneksen näkökulma ristintapahtumiin on siis toisenlainen. Hän haluaa painottaa Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa hieman eri asioita kuin muut evankelistat. Tätä eroa voi havainnollistaa Jeesuksen kuolemasta tehdyillä tauluilla ja taideteoksilla.
Sinäkin olet varmaan nähnyt monta erilaista kuvaa ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Tuota tapahtumaa on kuvattu eri tavoin. Kukin teos pyrkii ilmentämään jotakin Jeesuksen kärsimyksestä. Kaksi erilaista näkökulmaa on ainakin helppo erottaa toisitaan. Joissakin teoksissa on pyritty todenmukaisuuteen. Ristinnaulitun kärsimys, tuska ja kauhu on yritetty mahduttaa kuvaan mukaan. Toisissa tauluissa Jeesus taas näyttää rauhalliselta. Kärsimys ei vääristä hänen jäseniään eikä kasvojaan. Mm. ikonit ovat tällaisia.
Johanneksen evankeliumia voikin verrata ikoniin, jossa Jeesus näyttää olevan vailla kärsimyksen häivää, vailla ruoskaniskujen jälkiä. Rauhallisena ja höyhenen kevyenä hän näyttää kuin makaavan ristillä ei niinkään riippuvan siellä. Hänen ei tarvitse taistella maan vetovoimaa vastaan, sitä vastaan, että oma ruumis tuntuu aina painavammalta ja painavammalta.
Ikoni ei pyri siihen, että aistisimme Kristuksen kärsimystä omissa jäsenissämme tai että alkaisimme voimaan pahoin näkemämme väkivallan johdosta. Ikoni ei pyri toimimaan välittömien tunteiden tasolla. Se antaa aikaa syventyä ristin sanomaan.
Muut evankeliumit tuovat esiin sen, kuinka syytön ja viaton Jeesus kärsii häpeällisen kuoleman. Kaikkein Korkeimman Poika, lempeä Jeesus Kristus, joka tahtoi vain hyvää, on joutunut julmaan kohtalon leikkiin, ihmisten pahuuden riepoteltavaksi.
Johanneksen Jeesus ei ole kuitenkaan uhri siinä mielessä, kuin onnettomuuksissa on uhreja – kun laiva uppoaa tai pommi räjähtää tavaratalossa. Jeesus ei ole muiden väkivallanteon epäonnekas uhri tai kohde. Jeesus tiesi, mikä häntä odotti. Hän otti kärsimyksen ja kuoleman maljan vastaan Isältään ja astui tietoisesti kuolemaan meidän edestämme.
Hän ei ole pelinappula kansan sokeassa murhanhimossa. Jeesus ei joutunut vahingossa ristille. Juuri tämän Johannes haluaa sanoa painokkaasti. Hän haluaa osoittaa, että kirjoitukset ovat käyneet toteen. Jeesus Kristus tuli juuri tätä varten maailmaan. Hän tuli vapaaehtoisesti antamaan henkensä lunnaiksi maailman edestä. Hän itse ohjasi tapahtumien kulkua. Jeesus ei ole vain pilkan, häväistyksen ja väkivallan kohde. Hän on itse aktiivisesti se, joka toimii. Kärsiessäänkin hän on se, joka toteuttaa Jumalan suunnitelmia ja tuo sovituksen synninalaiseen maailmaan. Hän salli väkivallan kohdistua häneen, jotta Jumalan pelastussuunnitelma toteutuisi.
Johannes ei siksi pyydä meitä katsomaan kuinka viaton kärsii, sen ovat muut evankeliumit jo tehneet. Hän osoittaa kirjoitusten täyttyvän.
Jumala rakasti maailmaa, synnin alaista maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa kuolla meidän syntiemme tähden. Jumala ei rakastanut maailmaa siksi, että täällä oli niin paljon hyvyyttä ja kauneutta. Jumala ei lähettänyt poikaansa maailmaan pelastamaan muutamaa hurskasta ihmistä, kuten hän lähetti Sodoman ja Gomorran päivinä enkelin pelastamaan Lootin perhettä kaupunkeja kohtaavalta tuholta. Jumalan Poika tuli sinun ja minun vuokseni. Hän tuli syntisen, Jumalasta luopuneen kurjan tähden maailmaan. On hyvä palauttaa mieleen, että Sodomasta syntisiä ei pelastettu. Siellä mekin olisimme tuhoutuneet. Nooan päivinä Jumala pelasti yhden hurskaan perheen ja tuhosi muun maailman. Siellä me syntiset olisimme hukkuneet vesimassojen alle. Mutta Jeesuksessa Kristuksessa Jumala tuhosi yhden hurskaan, jotta syntinen maailma pelastuisi, jotta sinulle ja minulle koittaisi uusi elämä.
Jeesus on uhri, mutta ei kohtalon eikä sattuman uhri, vaan hän on syntiuhri. Hän on uhrannut itsensä meidän pahojen tekojemme tähden. Siksi me saamme levollisin mielin kuulla nämä sanat ristiltä: “Se on täytetty”. Jumalan suunnitelma on viety loppuun saakka. Siksi sinäkin saat uskoa syntisi anteeksi aina iloon, rauhaan ja vapauteen asti.
Vaitelias Varma pitkäperjantai ja pääsiäinen
Mark 16
Kun sapatti oli ohi, naiset menivät Jeesuksen haudalle aamulla heti auringon noustua saattaakseen päätökseen hautaamiseen kuuluvat velvollisuudet.
Matkalla he puhuivat keskenään: “Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?”
Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät.
Mutta nuorukainen sanoi: “Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin.
Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen, että hän on noussut kuolleista.’”
Vanha aasi nimeltä Vaitelias Varma kuuli pikkuaasilta Viki Vikkelältä, että Jeesus oli Jerusalemissa. Viki Vikkelä oli saanut kunnian olla Jeesuksen kuninkaallinen ratsu, kun Jeesus teki matkan kunniakujaa pitkin ylös kaupunkiin.
Kun Varma kuuli siitä, Monet muistot nousivat hänen mieleensä. Varmakin oli ollut joskus nuoruudessaan kohdannut Jeesuksen. Eräänä yönä Vaitelias Varma oli mennyt karkuun hullua isäntäänsä, joka oli ruoskinut sitä niin paljon, että vielä sen vanhoillakin päivillä arvet näkyivät sen kyljissä. Sinä yönä Varma löysi piilopaikan siinä tallissa, jossa Jeesus syntyi. Ja kun isäntä aasinsa löysi ja aikoi ruoskia sitä Jeesus oli äänekkäällä itkullaan estänyt sitä tapahtumasta.
Vaitelias Varma oli sanonut, että hän haluaisi nähdä vielä Jeesuksen. Ja jos hän kerran on Jerusalemissa, niin mikään ei estä häntä etsimästä Jeesusta. Viki sanoi heti että hän tulee mukaan. Niinpä he lähtivät yhdessä Jerusalemia kohti.
Viki Vikkelä olisi halunnut juosta koko matkan. Se pomppi iloisesti tietä edes ja takaisin. Mutta Vaitelias Varma oli jo vanha aasi eikä hän jaksanut kulkea yhtä nopeasti. Niinpä Vikkelä joutui häntä aina odottamaan. Tällä kertaa matka tuntui pitkältä.
Lopulta he pääsivät kaupungin porteista sisälle. Kaupunki oli täynnä ihmisiä. – Mitenkä he täältä väenpaljouden keskeltä löytäisivät Jeesus-kuninkaan? Vaitelias Varma pohti ääneen?
Missä kuninkaat asuvat? Minne menevät? Mikä on hienoin ja loisteliain linna? Viki vastasi Vaiteliaan kysymyksiin. Löydämme kuninkaan sieltä, missä on paljon hälyä ja ihmisiä kokoontuneena iloitsemassa uudesta kuninkaastaan. Viki jatkoi päättelyään ylpeänä omasta kekseliäisyydestään.
Jerusalemissa oli yksi paikka, joka näkyi kaikkialle. Se oli suuri temppeli. Sinne he siis menivät.
Mutta kun he pääsivät temppeliin, siellä oli vain muutamia ihmisiä. Ei jälkeäkään siitä iloisesta hälinästä, jota he etsivät.
- Tänään ihmiset näyttävät kulkevan toiseen suuntaan. Vikkelä sanoi. Ja jos totta puhutaan, eivät kadulla kulkevat ihmiset näytä yhtään iloisilta. He ovat kovin vakavan näköisiä. Viki jatkoi.
Viki olisi halunnut nähdä edes yhden iloisen ilmeen. Missä olivat kaikki laulavat ja leikkivät lapset? Tunnelma on kovin jännittynyttä.
Missä hän oikein voisi olla? He pysähtyivät ajattelemaan.
Lopulta Vaitelias Varma sanoi: Ehkä ei ole ihme, että hän ei ole temppelissä. Ajattelepa paikkaa missä hän syntyi. Ajattele, keitä hän pyysi seuraansa. Hän syntyi kylmään talliin kaukana loistosta ja komeudesta. Ja sinusta vähäisestä aasista hän teki kuninkaallisen ratsunsa. Ei hän ole loiston ja kunnian keskellä. Luulenpa, että hän on siellä, missä on kaupungin surullisin paikka.
Niinpä he etsiytyivät kaupungin keskeltä sen laitamille. Siihen suuntaan näytti muutkin kulkevan. He jouduttivat askeliaan tietämättä oikeastaan minne he päätyvät. Ihmisvirta johti kaupungin muurien ulkopuolelle. Siellä he näkivät sotilaiden pitävän kolmea miestä kiinni, jotta heidät ristiinnaulittaisiin.
- Missä Jeesus on, Viki Vikkelä totesi, hän on hyvä kuningas eikä antaisi tällaisen raakuuden tapahtua.
Samalla kansa alkoi kohista. Ihmiset osoittelivat sormellaan keskimmäistä ristiä ja huusivat toisilleen: ”Juutalaisten kuningas. Taulussa ristin päällä lukee juutalaisten kuningas.”
Silloin Viki ja Varma molemmat säpsähtivät. Sanoivatko he juutalaisten kuningas. Ja he katsoivat tarkasti keskimmäistä miestä ristillä, joka rukoili sotilaiden puolesta: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Tuon täytyy olla Jeesus.
Varma ja Viki tulivat kovin levottomiksi. Miksi kukaan ei puolusta Jeesusta? Varma muisti kuinka Jeesus vauvana pelasti hänet kovaäänisellä itkullaan ilkeän isäntänsä kepiniskuilta. Ehkäpä on nyt minun vuoroni pelastaa hänet. Varma ponnisti kaikki voimansa ja huusi ja hirnui niin kovalla äänellä kuin vain osasi. ”Lopettakaa, lopettakaa heti paikalla. Päästäkää Jeesus vapaaksi. Älkää satuttako häntä.” Viki Vikkelä yhtyi hänkin huutamaan. ”Senkin roistot ja murhaajat!” Kaikki kääntyivät katsomaan aaseja.
Kuusi sotilasta tuli heidän luokseen ja löivät kepillä niin monta kertaa, että saivat aasit hiljaisiksi.
Polvillaan maassa Varma ja Vikkelä itkivät hiljaa. Kepiniskut eivät heidän selässään tuntuneet, vaan suru siitä, mitä Jeesukselle tehtiin.
Kun kaikki olivat kääntyivät katsomaan Vikkelää ja Varmaa, katsojien joukossa oli myös Jeesuksen äiti Maria. Hän tuli aaseja lähemmäksi aprikoiden. Ja kun hän katsoi vanhaa aasia tarkemmin, hän tunnisti kyljissä olevista arvista Varman omaksi vanhaksi aasikseen.
- Sinäkin olet täällä. Maria itki Varmaa vasten. Aasit olivat pää painuksissa paikalla koko päivän ristin luona ja kun illalla Jeesus laskettiin alas. Viki Vikkelä kantoi Jeesuksen ruumiin hautaan.
Sinä päivänä Viki ja Varma eivät syöneet mitään, eivätkä seuraavanakaan päivänä. Ruoka ei maistunut eivätkä he tienneet mitä tehdä.
Varhain sunnuntaiaamuna naiset aikoivat lähteä haudalle. Hautaamiseen kuuluvia tehtäviä oli jäänyt kesken. He pohtivat ääneen, miten saisivat kiven vieritettyä pois haudalta. Varma ja Viki arvasivat heidän ongelmansa. - Mikä ongelma tuo pieni kivi on meille. Me lähdemme mukaan.
Arasti kävellen naisten perässä aasit miettivät tapahtumia. Miksi mies joka oli kaikkia kohtaan hyvä, miksi häntä vihattiin. Miksi hänet haluttiin surmata.
Ennen kuin Vaitelias oli päässyt pitkälle ajatuksissaan, he tulivat haudalle ja siellä huomasivat, että kivi oli vieritetty pois haudan suulta. Jeesuksen ruumista ei ollut siellä. Se oli poissa.
Naiset huusivat nähneensä enkelin ja juoksivat haudalta takaisin kohti majapaikkaansa, samalla Jeesus tuli heitä vastaan. Vielä kun naiset haukoivat hämmästyksestä henkeään – Viki Vikkelä ei arastellut, vaan hyppäsi Jeesuksen syliin, nuolaisi hänen poskeaan ja sanoi: ”Nyt on sinun vuorosi kantaa minut!” – Jeesus nauroi ja sanoi: Se aika tulee vielä.
Varma tuli myös Jeesuksen vierelle. Ja Jeesus rapsutti häntä niskasta.
”Ystävät. Pyyhkikää kyyneleenne. Nyt on ilon aika sillä pelastus on koittanut koko maailmalle. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän. Eikä mikään paha voi minua enää voittaa.”
Pitkäperjantain häpeänkuja
Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: »Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.» Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: »Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’» Pilatus vastasi: »Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.»
Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: »Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.» Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:
- He jakavat keskenään vaatteeni
ja heittävät puvustani arpaa.
Juuri näin sotilaat tekivät.
Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: »Nainen, tämä on poikasi!» Sitten hän sanoi opetuslapselle: »Tämä on äitisi!» Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä. Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: »Minun on jano.» Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: »Se on täytetty.» Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä. Joh. 19: 16-30
Kun Jeesuksen tuomiota ja sen täytäntöönpanoa lukee evankeliumeista, väistämättä huomaa, että me elämme Suomessa aivan toista aikakautta ja toisenlaista kulttuuria. Tällaista ei voisi tapahtua nykysuomessa.
Jumalanpilkasta ei joudu tuomiolle, vielä vähemmän siitä langetetaan kuolemantuomiota, joka toteutetaan julkisesti ja kidutuksen ja pilkkaamisen saattelemana. Jos yksityiset ihmiset syyllistyvätkin yhä erilaisiin raakuuksiin, niin yhteiskunnan laillinen järjestys on kuitenkin jotakin aivan muuta.
Puhuin jumalanpilkasta siksi, koska Juutalaisten ”kirkkoruhtinaiden” syytös Jeesusta vastaan oli se, että hän on väittänyt olevansa Jumalan Poika. He sanoivat, että lain mukaan hän ansaitsee kuoleman. Laki johon he viittasivat on luultavasti kolmannen Mooseksen kirjan luvussa 24
”Vie rienaaja leirin ulkopuolelle, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa pankoot kätensä hänen päänsä päälle. Sitten kansa kivittäköön hänet kuoliaaksi. Sano israelilaisille: Jokaisen joka herjaa Jumalaansa, on kannettava vastuu synnistään. Se joka pilkkaa Herran nimeä, surmattakoon”.
Viides Mooseksen kirja tuntee muitakin tapauksia, joissa paha on poistettava kansan keskuudesta kivittämällä.
Mutta silloin aika oli eri ja myös paikka ja kulttuuri oli toinen. Hiljattain lukemassani kirjassa Inhimillinen Jumala, tutkija Petri Merenlahti luonnehti Jeesuksen aikaista Lähi-idän kulttuuria tavalla, joka tarjoaa erinomaisen suurennuslasin myös tapahtumiin, jotka tänään kuulemassamme evankeliumissa tuotiin sielumme näyttämölle.
Kunnian ja häpeän kulttuuri
Merenlahti sanoo, että antiikin Välimeren kulttuuria voidaan luonnehtia kunnian ja häpeän kulttuuriksi. Mitä tuo luonnehdinta tarkoittaa.
Kyläyhteisössä ihmisen elämän kontrolli oli tiiviimpää. Koko elämä tapahtui kunnian ja häpeän kentässä. Sitä testattiin joka puolelta kaiken aikaa. Ihmisen asema ja minuus olivat jatkuvan arvioinnin kohteena. Mutta asian ydin varsinaisesti on siinä, että jonkin tyhmän tekonsa perusteella ihminen ei ole tullut vain itse huonoon valoon, vaan teko vei maineen koko suvulta. Kun näin pääsi tapahtumaan, sen jälkeen kenestä tahansa suvun jäsenestä voitiin sanoa – ai sinä olet niitä ’Möttösiä’
Ihmisen kunniallisuus oli jokapäiväisen kanssakäymisen elinehto. Kunniallisen ihmisen kanssa seurusteltiin, häntä tervehdittiin, hänet hyväksyttiin pöytäseuraan, hänelle osoitettiin vieraanvaraisuutta, hänen kanssaan käytiin kauppaa ja hänen lapsensa kelpasivat avioliittoon. Ilman kunniaa mikään edellisestä ei olisi onnistunut. Ilman kunniaa elämä kävi äärimmäisen hankalaksi. Siksi kunniaa puolustettiin viimeiseen asti.
Kunnian menettäminen oli hyvin kohtalokasta. Jos ihminen menetti kunniansa, paljon ei jäänyt enää jäljelle. Ei auttanut, vaikka omanarvon tunto oli tallella, jos arvo oli muiden silmissä menetetty. Nykyihmiselle ominaisesta uhoamisesta ei olisi ollut paljon hyötyä. Kunnian myötä ihminen menetti yhteisön turvan ja tasaveroisen suhtautumisen toisiin ihmisiin. Hän menetti asemansa, hän menetti asiakkaansa ja ammattinsa, kukaan ei halunnut olla tekemisissä hänen kanssaan.
Hänestä tuli häpeän lähde ja painolasti siinä yhteisössä, jossa hän eli – muukalainen, ei-toivottu. Yhteisö ei ota kaikkea häpeää kantaakseen, jos se on liian raskas. Yhteisö pyrkikin siksi hylkäämään häpeän aiheuttajan, erottamaan sen keskuudestaan. Häpeä merkitsee käytännössä juuri erottamista ja hylkäämistä. Yhteisö poistaa sietämättömän asian keskuudestaan. Kun kunniansa menettänyt ihminen hylätään, yhteisön kunnia palautuu. Näin häpeän logiikka toimii.
Häpeäntunne ei säätele nyky-yhteiskunnassa enää yhtä paljon käyttäytymistämme. Olemme halunneet päästä siitä tietoisesti eroon. Haluamme olla yksilöitä ja riippumattomia muista. Emme ota kyläyhteisön häpeää kantaaksemme. Erotamme työn ja vapaa-ajan ja vapaa-ajallamme saamme tehdä mitä huvittaa emmekä ole vastuussa siitä kenellekään. muulle kuin itsellemme. Se tapahtuu kunnian ja häpeän tuolla puolen. Se ei kuulu muille.
Silti kunnian ja häpeän tunteet nousevat esiin. Kunniaa puolustetaan tai pidetään yllä ja häpeään joutumista vältetään. Yhteisöt eivät vain enää ole kyläyhteisöjä, ne määrittyvät uudella tavalla. Ne ovat koululuokkia, työntekijäryhmiä, harrasteryhmiä, uskonyhteisöjä jne.
Kyllä ne häpeänkin tuntemukset ovat meitä ihan viimeaikoina koskettaneet. Ministerin tekstiviestit tai urheilijoiden edesottamukset: viimeksi eilen jääkiekkoilija sai tuomion huumekaupan rahoituksesta, mitä mahdollisesti seuraa myös urheiluyhteisön rangaistus sulkea pois peliareenoilta, eli hylkäystuomio. Mäkihyppääjä sai varomattomasta kielenkäytöstään häpeärangaistuksen. Hänet suljettiin pois joukkueesta loppuvuodeksi. Urheilijoilta Suomessa vaaditaan henkilökohtaistakin kunniaa, koska he ovat maan kunniaa puolustamassa. Ei riitä, että sanoo mäkihyppääjän tehneen hyviä tuloksia, jos muu elämä vie sen kunnian pois, mitä hyvillä urheilusuorituksilla piti hankkia.
Häpeärangaistus
Pitkäperjantain tapahtumia voidaan tarkastella myös tässä kunnian ja häpeän valossa. Jeesuksen kärsimystiessä kysymys on siis häpeärangaistuksesta, jossa ihmisen kunnia riistetään ja lopuksi hylätään kuolemaan.
Ristintien vaiheet ovat kuvauksia inhimillisen kunnian riisumisesta. Jeesuksesta tehdään pilkkaa, kun hänet puetaan orjantappurakruunuun, kun hänet ruoskitaan, kun hänet riisutaan alastomaksi, kun hänet naulitaan ristille kuolemaan julkisesti muiden katsottavaksi. Hänen kunniansa riistetään häneltä. Ja hänet hylätään.
Kuolemanrangaistuksen täytäntöönpano ei ollut enää kansan omissa käsissä se oli valloittajien, roomalaisten yksinoikeus. Vaikka pyövelintehtävät annettiin ammattisotilaille, tuomio oli Jeesuksen kohdalla koko yhteisön antama tuomio. Se tulee näkyviin siinä, että hänelle järjestettiin häpeäkuja, jossa hän kantoi itse ristinsä muiden huutaessa ja pilkatessa häntä. Ja sitä myöten hänet ajettiin ulos kaupungista. Viesti tuomitulle on selvä: yhteisö, kaupunki on hylännyt sinut ja tehnyt sinusta varoittavan esimerkin muille.
Adama ja häpeärangaistus
Häpeäkujassa, joka johti kaupungin muurien ulkopuolelle toistuu paratiisista karkotetun Adamin kohtalo.
Adamin karkotus paratiisista oli häpeärangaistus. Adamin ei kerrota kokeneen lankeemuksen jälkeen niinkään syyllisyyttä vaan häpeää, kun hän huomasi olevansa alasti ja piiloutui Jumalan katseelta. Synnin myötä hänen suhteensa Jumalaan ja itseensä oli muuttunut. Hän oli menettänyt viattomuutensa eli kunniansa ja tullut häpeänalaiseksi. Tämä häpeä tuotti hylkäämisen. Ihminen karkotetaan paratiisista. Hän on sen jälkeen ’hylätty’ ja ’pois heitetty’. Tämä Adamin häpeätahra on se, minkä jokainen ihminen on häneltä perinyt. Ja ennen kuin se poistuu takaisin ei ole asiaa.
Jeesuksen kuolemaa on usein selitetty yksinomaan syyllisyyteen liittyvänä asiana. Tänään on hyvä muistaa, että Jeesus otti myös ihmiskunnan häpeän kantaakseen, kun hän häväistynä ja hylättynä viruu ristin puussa alastomana. Hänet riisuttiin ihmisten silmissä kaikesta inhimillisestä kunniasta.
Jeesus on ottanut kantaakseen häpeän ja sitä seuranneen hylkäämisen ja kuolemantuomion, joka Adamille luettiin. Näin hän ei vain korjaa yksittäisiä tekojamme, vaan hän hoitaa koko ihmiskunnan syvimmän trauman aiheuttaman asian. – Ihminen voi astua Jumalan kasvojen eteen vailla häpeää. Hänen kunniansa on palautettu. Hän ei ole enää alaston, vaan puettu Kristuksen puhtauteen ja viattomuuteen.
Näin syvälle persoonamme ytimeen ulottuu se muutos mikä Jeesuksen ristillä tapahtui. Meille on hankittu uusi viattomuus ja uusi puhtaus. Siksi saamme nostaa päämme. Kuoleman ja häpeän kahleet on murrettu.
Luuk 23:33-46
Vuonna 1968 Jerusalemin lähellä arkeologisilla kaivauksilla tehtiin erikoinen löytö. Ensimmäistä kertaa historiassa löydettiin ristillä kuolleen miehen maalliset jäännökset. Hauta oli ensimmäiseltä vuosisadalta. Mies oli Jeesuksen aikalainen. Arkun päälle oli merkitty vainajan nimeksi Jehohanan, ben Hagqol. Arkeologit ja lääkärit pystyivät määrittelemään monia asioita miehestä. Ristiinnaulitsemishetkellä hän oli vähän alle kolmekymmenvuotias terve, nuori mies. Tuo mies oli naulattu ranteista ristin poikkipuuhun ja nilkoistaan pystypuuhun. Hänet oli asetettu istuvaan asentoon lankunpätkän varaan, joka oli lyöty pystypuuhun. Näin oli tehty siksi, jotta hänen tuskansa pitkittyisivät ja kuolema tulisi hitaammin.
Tuo arkeologinen löytö oli hätkähdyttävä, vaikka kirjallisista lähteistä tiedettiin, että tuhansia ja tuhansia oli kuollut sillä tavalla. Teloituksen ja kidutuksen julmuus tuli vain yllättäen esiin niin kouriintuntuvalla tavalla. Se teki samalla Kristuksen ristin todellisemmaksi. Se ei ole uskonnollista mielikuvitusta, vaan kerran historiassa tapahtunut tosiasia.
Me kristityt olemme aina katsoneet Kristusta ristillä. Olemme tottuneet tuohon näkyyn. Siitä on tullut meille niin tuttu kuva, että vallan unohdamme, että risti on tarkkaan suunniteltu kidutuslaite. Se ei ole vain kuolemanpuu, vaan kidutuspaalu, jossa rangaistun on määrä kärsiä hidas kuolema. Se oli kuolemanrangaistus, jolla haluttiin nöyryyttää ja häpäistä henkilö. Häväistystä korostettiin vielä sillä, että tuomittu riisuttiin aivan alasti. Koko ihmisarvo haluttiin näin riistää ja halventaa.
Niin halveksittava tuo rangaistus oli, että kirkko ei 400 vuoteen uskaltanut kuvata maalauksissaan Kristusta ristillä. Monenlaisia muita kuvia kyllä oli olemassa, mutta ei meille tuttua ristiinnaulitun kuvaa. Häväistystä ei haluttu maalauksissa enää toistaa. Sen ei haluttu jatkuvan.
Tuhansia ihmisiä kuoli ristillä. Jehohanan ben Hagqolista ja hänen kuolemastaan me emme ole tienneet mitään ennen vuotta 1968. Miksi Jeesuksen risti muistetaan? Mikä siinä on niin ainutlaatuista, joka erottaa sen muista ristinkuolemista?
Jeesuksen ristiä on pyritty selittämään ja ymmärtämään monella tavalla. Sitä voidaan lähestyä järkiperäisesti viisastellen tai uskon näkökulmasta, jossa Jumala ilmoittaa meille itsestään jotakin, mikä on järjellemme käsittämätöntä.
Kun Jeesuksen kuolemaa ajattelee vain järjen valossa, niin vaikuttaa siltä, että hänen kuolemansa on onneton loppu, että Jeesus epäonnistui tehtävässään ja siksi juuri huusi epätoivoisena ristiltä sanat: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut. Järkeily ilman uskoa näkee näissä tapahtumissa vain tragedian, jossa hyvää tarkoittava hurskas mies, joka rakasti jopa vihollisiaan saa osakseen onnettoman kohtalon. Hän joka käänsi poskensa lyötäväksi, tuli todella lyödyksi – ristinkuolemaan asti.
Epäusko sanoo, että mikään ei ole muuttunut maailmassa tuon kuoleman jälkeen. Samat julmat itsekkyyden ja vallan lait: korruptio, alistaminen, ahneus ja heikompien hyväksikäyttö jatkuu edelleen. Ennenaikainen kuolema heidän näkökulmastaan oli luonnollinen seuraus ja päätös Jeesukselle ja asialle, jota hän edusti. Heidän mukaansa Jeesuksen aatteet olivat kyllä kauniita, mutta ne eivät kestä todellisuuden painolastia, niillä ei voi hallita maailmaa.
Onko Jeesus kuollut siis turhaan? Onko mikään muuttunut ensimmäisen pitkänperjantain jälkeen?
Kun me katselemme uskon silmin ristiä, me näemme siinä historian merkittävimmän tapahtuman. Näemme syvälle Jumalan sisimpään. Kun yleensä ajattelemme Jumalaa, ajattelemme jotakin suurta ja valtavaa, ehdotonta valtaa, voimaa ja viisautta. Ajattelemme maailmankaikkeuden hallitsijaa, Luojaa. Jumala on tätäkin, mutta yrittäessämme tuntea Jumalan kaikkein läheisimmällä tavalla meidän on opittava tuntemaan Jumala Jeesuksen kautta, pitkäperjantain ristinkuoleman kautta. Siinä me näemme, kuinka meidän Herramme ja Jumalamme on tullut haavoittuvaksi ihmiseksi meidän tähtemme, kärsimysten ja kipujen mieheksi.
Jumalan todellisen olemuksen me löydämme ristiltä, jossa hän antaa haavoittaa itseään. Hän antaa itsensä pilkan ja häväistyksen kohteeksi. Hän antaa itsensä kuolemaan ja rukoilee anteeksiantamusta niille, jotka häntä lyövät. Tällainen on meidän Jumalamme. Tällaista on Jumalan rakkaus, niin kuin Johannes todistaa: Suurinta rakkautta on se, että antaa henkensä toisen puolesta.
Jumala vetää meitä syntisiä ihmisiä luokseen rakkauden sitein. Hän itse ottaa päälleen piinan ja rangaistuksen, joka kuuluisi meille. Hän kohtaa kuoleman kauhujen vallat, jotta me vapautuisimme siitä. Koska Jumala rakastaa meitä, hän haluaa jakaa meille hyvyyttään. Jumalan hyvyys meitä kohtaan ilmenee juuri siinä, että hän vapahtaa meidät kuolemasta ja piinasta.
Jeesus ei kuollut turhaan. Kysymyksessä ei ollut Jeesuksen elämäntyön epäonnistuminen. Risti kaikessa hirvittävyydessään ei ollut onnettomuus, vaan siinä näkyy Jumalan kirkkaus ja voima. Se on Jeesuksen maanpäällisen elämän huippukohta ja täyttymys. Hänen alimmassa kärsimyksessään on koittanut suurin kirkkaus maan päälle. Se on kirkkautta, jota järki ei ymmärrä. Auringon valon täytyi väistyä sen tieltä. Ristillä loistaa Jumalan kirkkaus, jonka vain usko näkee.
”Se on täytetty”, sanoo Jeesus ristiltä viime sanoikseen. Sinunkin syntisi on sovitettu. Kaikki rikokset ovat saaneet rangaistuksensa. Luo siksi silmäsi Jeesuksen ristille. Sinne on viety sinun elämäsi. Siellä käydään oikeutta sinun sielustasi. Siellä sinä kuulet Jeesuksen sanat: Tuomitkaa minut, mutta päästäkää tämä ihminen menemään. – Mene rauhassa, mene herrasi iloon.
Kirjoitin tämän saarnan melko kiireessä. Meillä oli ollut Kiirastorstaina iltakirkko ja olin kotona vasta puoli yhdeksän jälkeen. Olin tosin joitakin ajatuksia kokoillut paperille, mutta en sen parempaa suunnitelmaa. Vasta kotona illalla lueskelin erinomaista kirjaa Eräänä perjantaina. Se on pääasiassa kuvateos siitä, miten ristiinnaulittua on kuvattu historian aikana ja myös eri puolilla maailmaa. Kirjan lopussa on artikkeleita, jotka ovat hyvin mielenkiintoisia. Se on ollut pääasiallisena lähteenä tälle saarnalle. Tapausesimerkki Jehohananista on kyseisestä kirjasta. Minulle tuo löytö oli ennestään tuntematon ja siksi mielestäni hyvä alku saarnalle. Tuota kirjaa pitää lukea vielä lisää. Olenhan myös kopioinut värikalvoille useita kuvia tästä kirjasta. Toinen lähteeni on edelleen Saranevan haastattelu radiossa vuoden takaa, jonka sain hankittua toimittajalta cd:nä. Kuuntelin sen tiistai-iltana. Tänä aamuna huomasin saarnassani selvästi olevan kaikuja Tuomo Mannermaan kirjasta Kaksi rakkautta. Selailin sitä myös hieman. Siellä on erinomaisella tavalla selitetty Jumalan rakkauden muotoa: Jumalan rakkaus luo kohteensa. Jumala rakastaa ei-mitään ja lahjoittaa rakastettavalleen kaikki hyvyydet. Se merkitsee myös rakkautta ristiin ja kärsimykseen.
Pitkäperjantain saarna voisi olla hyvinkin toisenlainen. Minun saarnani ei ollut mitenkään meditatiivinen. Mahdollisuudet siihen olisivat olleet juuri erinomaiset. Mutta sellaisen saarnan valmistaminen vaatii aikaa. En voi sanoa, että olisin jaksanut paljon viettää aikaa näiden tekstien äärellä. Siihen olisi ollut kyllä tarvetta. Tämä saarna muutenkaan ei ollut tekstiuskollinen. Yleensä saarnoissani etsin selvän kiinnekohdan tekstistä, mutta pitkänäperjantaina tilanne on hieman toisenlainen.
Saarnan lopettaminen tai koko loppuosa oli minulle vaikea. Miten koota langat saarnasta yhteen ja samalla tuoda ristinsanoma kirkkaasti esiin. En katso onnistuneeni siinä. Olisin halunnut painottaa vielä sitä, että Jeesus tehtiin synniksi. Toisaalta en halunnut pitkittää saarnaa. Siitäkään ei ole mitään hyötyä.
Kun mietiskelin vaikutelmiani rististä ja koitin eläytyä Jeesuksen osaan, minulle tulee aina mieleen pohjaton yksinäisyys. Minulle tulee mielikuva, että ihmiset illan pimetessä kävelevät pois Golgatan kummulta ja sinne jäisi vain kolme hiljaista ristiä, uupuneita miehiä, jotka eivät tuskassaan jaksa enää edes huutaa. He vain kituvat hiljaa ja odottavat kuolemaa. Yksinäisyys on lopulta sellaista, että viereiset ristinmiehet unohtuvat ja keskelle jää vain yksi risti. Jeesus kyllä valittaa hylkäämistä, mutta hän kuolee jo kolmen aikaan iltapäivällä. Evankeliumien mukaan kummulla oli silloin vielä hyvinkin paljon ihmisiä. Vaikutelma ristin hiljaisuudesta tuleekin niistä lukuisista taideteoksista, joita aiheen äärellä on tehty. Hartauden keskittämiseksi on Jeesus monesti maalattu täysin yksin Golgatalle. Kuvassa on tarkoitus silloin samaistua Jeesuksen kärsimyksiin ja unohtaa kaikki muu ulkopuolinen. Ristiinnaulitun kuvien tutkiminen onkin mielenkiintoista sillä tavalla, että vertaa kuvaa evankeliumin kerrontaan. Jollakin tavalla kuvan on liityttävä evankeliumiin ja poikkeamat siitä tuovat oman mielenkiintonsa. Ne vaativat selitystä.
Päätöspuhe Kids Action Day –tapahtumassa
Tänään on nähty oikeaa pääsiäisiloa, kun lapset ovat saanett pommpia ja leikkiä sokkelossa, ampua ritsoilla ja puhallusputkella. Oli hauska kulkea ja katsoa sitä iloa
(tässä kaksi kuvaa: A risti kummulla / B ankkuri)
A) Kun Jeesus kuoli tapahtui jotakin hyvin pahaa – suuri vääryys mutta se kääntyi hyväksi
Onko teille koskaan käynyt niin, että jostakin ikävästä asiasta seurasikin jotakin sellaista mikä oli huippuhyvää.
Ristinkuolema kääntyi hyväksi.
B) Jeesus nousi haudasta ja siten hän hankki meille pelastuksen
mikä kuva tästä tuli? Siitä tuli ankkuri. Ankkuri on toivon vertauskuva
Mihin ankkuria tarvitaan?
Se pitää laivan paikallaan se ei lähde
ajelehtimaan vaikka aallot tuuppaisivat sitä
Ristin muotoinen ankkuri muistuttaa meille seuraavista asioista:
Pahatkin asiat voivat kääntyä hyväksi
Toivo on kätketty kaikkeen
Jumala on mukana elämämme kaikissa vaiheissa
Oikeastaan Jeesus on ankkurimme. Uskon kautta olemme kiinnittyneet häneen. Jeesus on Jumalan luona. Hän sanoi menneensä valmistamaan meille sinne kotia.
Kukkulan kuningas
(A) Muistan omasta kouluajastani vain kaksi virttä, jotka jäivät mieleeni. Toinen oli 548 Tule kanssani Herra Jeesus ja toinen tämä 78 Vieraalla maalla. – En paljon ymmärtänyt siitä, kuka Jeesus on, mutta virren tunnelma puhutteli minua ja lauloin sitä vakavana muiden kanssa.
Sen tiesin ainakin että Jeesus oli hyvä ihminen ja että hänet otettiin kiinni ilman mitään syytä ja häntä kiusattiin vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa kenellekään. Tiesin että se oli väärin. Se oli raukkamaista ja epäoikeudenmukaista.
Tajusin ehkä myös sen, että vaikka olisin ollut paikalla, en olisi voinut tehdä mitään, mikä olisi muuttanut tapahtumien kulkua. Olin kiukkuinen hänen puolestaan.
Minua harmitti se, että maailmassa on ihmisiä, joilla on niin paljon valtaa, että vaikka he tekisivätkin pahoja asioita, he eivät joudu siitä vastuuseen.
(B) Kouluajoilta muista myös toisen asian – välitunneilta. Koulunpihalla oli pieni kumpare. Välitunneilla toisinaan leikimme Kukkulan kuningasta.
Tunteeko teistä joku tämän leikin: kukkulan kuningas. No se ei ehkä ole varsinaisesti leikki vaan kilpailu siitä, kuka hallitsee kukkulaa ylimpänä muita. Se, joka pysyy kumpareen päällä, on kukkulan kuningas. Se oli silloin lähinnä poikien juttu.
Joku pojista saattoi huutaa: Kuka on kukkulan kuningas. Ja siitä alkoi kova tohina ja paini. Oli huutoa, punnerrusta ja ankaraa tönimistä. Pojat tuuppivat toisia alaspäin ja itse koittivat kivuta ylös. Muut koettivat kumota sen, joka on ylhäällä, mutta taitava kuningas pystyi pitämään asemansa ja osoittamaan muille, että hän on vahvin. Hän on paras, hän on johtaja ja paikkansa ansainnut. Samalla ansaitsi myös hieman kunnioitusta ja muut pojat olivat sille vähän kateellisiakin. Se oli lasten leikkiä vaikka joku joskus vähän loukkasi tai pahoitti mielensä, kun leikki otettiin liian todesta.
Kun kasvoin aikuiseksi, huomaan, että taistelu kukkulan kuninkuudesta ei näytä loppuvan lapsuuden leikkien myötä. Kuka on joukon johtaja? Siitä asemasta käydään kilpailua aikuisenakin. Kukkulat vaihtuvat vain toisenlaisiksi. Kenellä on valtaa? Kuka on joukon johtaja? Ja kun yhden kukkulan huipun on saavuttanut, alkaa katsoa suurempia kukkuloita.
Ruumiillinen voima ei riitä jokaisen kukkulan valloittamiseksi. Joskus se on opiskelua, viisauden ja taidon ja kokemuksen hankkimista työelämässä. Toisilla on paljon rahaa. Jotkut tulevat sellaisiksi johtajiksi, että käyttävät valtaansa väärin eivätkä tunne vastuutaan.
Johtajuudesta kamppailtiin Jeesuksen aikana. Oli kuninkaita, hallitsijoita, rikkaita ja oppineita. Jokainen halusi olla muiden johtaja ja kaikkien kunnioittama. Kamppailua johtajuudesta käytiin. Mutta siellä oli kukkula myös häviäjiä varten. Lauloimme siitä juuri: Vieraalla maalla kaukana on kumpu kivinen. Sen koloon kerran iskettiin puu ristin muotoinen. Muut pitivät häntä häviäjänä. Hän kuolee häväistynä ristillä naurun alaisena.
mutta Jeesuksen ristin päälle laitettiin kirjoitus: Juutalaisten kuningas. Hän oli sittenkin kukkulan kuningas. eikä vain tuon kumpareen vaan hän on koko maailman kuningas. Jeesus on kuninkaiden kuningas ja herrojen herra. Hänellä on kaikki valta.
Mutta hän ei käytä sitä niin kuin ihmiset. Hän on perustanut valtansa rakkauteen. Hän ei pakota, ei uhkaile, ei kiristä ei lahjo saadakseen ihmisiä puolelleen. Hän rakastaa niin paljon, että on valmis uhrautumaan ja kokemaan pilkkaa. Sellaisesta rakkaudesta evankeliumit kertovat.
Saddamin tuomio
Viime aikoina on herättänyt kohua ja keskustelua Saddamin kuolemanrangaistus.
Kun tuomio julistettiin ja tiedettiin, että tuomio aiotaan myös pikaisesti toteuttaa, silloin mielessäni jo osasin odottaa, että ei kulu kauan aikaa, kun televisiossa tuomion täytäntöönpano esitetään. – tässä arviossa en erehtynyt. Tuomio oli salaa kuvattu.
Internetissä se on kai ollut pidempään näkyvissä. Luultavasti televisiossa se on myös kokonaisuudessaan näytetty. En ole aivan varma.
Olen nähnyt televisiossa ja elokuvissa esitettävän paljon väkivaltaa, ampumisia, hakkaamista, päiden putoamista, teloituksia, sotaa ja ryskettä. Mutta tätä tallennetta tuomion täytäntöönpanosta en voinut katsoa – enkä halunnut katsoa. Katse oli käännettävä pois, silmät peitettävä. Saddamista sanotaan, että hän on ollut hirmuhallitsija, hän on ollut vastuussa lukuisten ihmisten elämästä ja kuolemasta. Hän on osannut olla säälimätön ja häikäilemätön. Silti hänen kuolemansa kuvaaminen tuntui sopimattomalta.
En ole varma, mikä teki minut herkäksi tälle asialle. Historiassa teloitukset ovat olleet julkisia ja ne toteutettiin torin laidalla parhaimpina markkinapäivinä. Niitä ihmiset ovat kokoontuneet katsomaan. Mutta se ei ole meidän tämän päivän todellisuuttamme.
Lumen ja todellisen raja on voimakas. On eri asia katsoa viihdettä ja fantasiaa, kuin todellisuutta. Elokuvissa näyttelijät eivät oikeasti kuole. Mutta Saddamin elämä päättyi. Kuolema tuli siinä aidosti ja oikeasti olohuoneisiin.
Kuolema on hyvin intiimi asia. Ajatus siitä, että jonkun kuolemasta tehdään julkinen, tuntuu äärettömän pahalta. Lisäksi vielä ihmisen julkinen häpäiseminen ja pilkkaaminen hänen elämänsä viimeisessä hetkessä tuntuu kohtuuttomalta. Pahalta tuntuu se, että jotkut nauttivat ja iloitsevat toisen kuolemasta.
Tässä tapauksessa asian teki vaikeaksi vielä se, että hän oli kansakunnan hallitsija. Hänen naamansa on tullut tutuksi lehtien ja television välityksellä. Hänen piileskelynsä, hänen jahtaamisensa ja löytämisensä on uutisoitu näyttävästi. En muista tarvittiinko hänen löytämisekseen ’Juudas ja monta hopearahaa’. Mutta jo silloin katsojana tuli samaistuneeksi häneen, joka on piilossa ja joka kolosta kaivettiin esiin.
Saddam ei ollut Jeesus, mutta silti ne voimakkaat tuntemukset, jotka huomaan heräävän hänen teloitukseensa liittyen – yhdistyvät mielessäni jotenkin Jeesuksen kuolemantuomioon.
Jeesus oli hallitsija, hänet tuomittiin julkiseen häpeälliseen kuolemaan, hänen kuolinkamppailussaan olivat pilkkaajat mukana. Silti Raamatusta luettuna Jeesuksen kuolemaa ei ajattele samalla tunnevoimakkuudella. Tunnevoimakkuus ei poikkea merkittävästi elokuvien väkivaltakohtauksista. Elokuvissa tunteet heräävät aivan toisenlaisissa yhteyksissä – kun kuvataan hyvyyttä ja rakkautta, kun sisäisesti haavoittunut ihminen pääsee turvaan ja syliin tms.
Saddam oli syyllinen. On epätodennäköistä, että hän hyvitti kuolemallaan edes omia rikoksiaan yhteiskunnan lain edessä. Hän on astunut vastaamaan elämästään elämän ja kuoleman Herran eteen.
Jeesus oli syytön ja hän otti kannettavakseen rangaistuksen, joka kuuluisi meille. Hän kuoli oikeasti. Vaikka hänen karmaiseva kuolemansa ei saa samanlaista reaktiota aikaan, niin ei sen väliä. Tärkeämpää kuin mietiskellä Jeesuksen kärsimyksen yksityiskohtia ja fyysisen kivun määrää, on ajatella sitä suurta iloa ja vapautta, sitä turvaa ja hyvyyttä, mikä meille on koittanut hänen pelastusteossaan. Jumalan rakkaus ulottuu alas asti ja se koskettaa meidän elämäämme… antaa meille arvon.
Pitkäperjantai - Kolme ristiä
“Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista.” Näin evankeliumi alkaa. Se on suoraa ja kaunistelematonta kuvausta tapahtumista, joissa ei enää kysytä mielipiteitä. Sotilaat laittoivat tehokkaasti toimeen sen käskyn, jonka olivat saaneet. He olivat toimineet niin ennenkin. Heitä ei kiinnostanut, tuomitun tekemä rikos, ei hänen elämänvaiheensa. Heitä ei kiinnostanut äitien itku. Eivätkä he olleet arvioimassa kenenkään elämää. He toteuttivat vain tehtävänsä.
Kukin mies sai osakseen kolme terävää suurikokoista naulaa ja lujat vasaraniskut. Keskellä on meidän Herramme ja Jumalamme kuolinpuu. Se on uskomme sisin, sen keskus ja samalla loukkaus ja pahennus. Ristin ohi ei pääse.
Monesti miettii, millä saisi aikamme ihmiset kiinnostumaan uskosta. Silloin törmää aina ristiin. Ei ole mitään kiertoteitä eikä keveitä polkuja. On vain kipeä totuus, joka on kohdattava. Jeesuksen risti menee suoraan ytimeen. Se osoittaa meille juuri totuutta salatuimpaan asti. Sitä totuutta me tavallisesti pakenemme, koska se ei ole kaunis totuus. Se ei ole sellainen totuus, johon olisimme mielistyneet.
Näen kolme ristiä. Keskellä on Kristus, mutta siinä vierellä on meidän paikkamme. Me olemme ne rikolliset. Tarkkailemalla rikollisia Kristuksen vierellä, tarkkailemme samalla itseämme. Katsomme silloin peiliin eikä se peili valehtele. Heissä näemme kaksi erilaista suhtautumista Kristukseen ja omaan elämäämme.
Toinen miehistä, jonka sanottiin pilkanneen Kristusta edustaa ihmistä, joka ei näe tekonsa seurauksia. Hän käyttää muita hyväksi, maksattaa laskunsa muilla. Hän olisi halunnut tietysti päästä pois pälkähästä. Hän kärsi omien tekojensa tähden, mutta silti hän oli valmis siirtämään syyn toisen niskoille, jotta pääsisi itse piinasta pois. Meille kelpaa se, että ristille joutuu kuka tahansa muu kuin minä.
Toinen rikollinen edustaa ihmistä, joka tuntee ja tunnustaa syyllisyytensä. Hän sanoo kärsivänsä sitä rangaistusta, joka hänelle kuuluu. Enää hän ei kiellä vastuutaan. Ei yritä etsiä helpotusta tai pakopaikkaa. Hän tietää että se on myöhäistä. Totuus on saavuttanut hänet. Mutta tosiasioiden valjetessa hänessä viriää uusi toivo ja usko. Hän näki, että Jumala rakastaa ihmistä tosiasioiden paljastuessakin. Jumala rakastaa rikollista.
Keskellä on Kristuksen risti. Se kertoo meille, kuinka maailma on mieletön ja sokea, jumalaton, epäoikeudenmukainen ja julma, kun se otti kiinni ja tappoi viattoman miehen, hyväntekijän ja totuudenpuhujan. Tosiasia maailmasta on se että viaton kärsii. Vahvemman oikeus sanelee. Mutta samalla Kristuksen risti on Jumalan teko, jossa hän ottaa vastaan kaiken vihan, jolla me häntä vihaamme. Hän ottaa vastaan iskut, jolla me häntä lyömme. Hän ottaa vastaan koko sen pimeyden, jonka heitämme hänen päälleen.
Mutta tuon ihmiskunnan synkimmän hetken Jumala kääntää valoksi. Hän otti vastaan ukkosenjohdattimen tavoin kaiken ahdistuksen, jonka hänelle tuuppasimme. Kaiken Kristus otti vastaan. Hän kärsi ja kantoi maailman synnin, pimeyden ja kuoleman.
(Tässä kirjoituksessa luultavasti kaikuja Kari Mäkisen kirjoituksesta kirjassa Ristin tie, paastonajan rukous- ja meditaatiokirja. toim. Tapio Saraneva. Kirjapaja 1997)
Golgata
Vanhoissa ristiinnaulitun kuvissa ristin alapuolelle on usein kuvattu pääkallo ja reisiluut ristikkäin. Tämän huomaa varsinkin ikoneissa. Näky on jotenkin kolkko. Pääkallo tuntuu muistuttavan kuolemasta, pimeydestä ja elämän rajallisuudesta jostakin ahdistavasta kuoleman peruuttamattomuudesta.
Sana Golgata merkitseekin pääkalloa. Kumparetta Jerusalemin muurien ulkopuolella sanottiin pääkallopaikaksi. Paikka toi mieleen pääkallon. Mutta ristin alle kuvattu pääkallo ei ollut mitkä tahansa kallo. Se kuvaa Aadamia, joka perinteen mukaan on haudattu samalle paikalle, johon risti pystytettiin. Ja se kuvaa Aadamia myös siinä, mitä hänen rikkomuksensa sai aikaan. Hän toi kuoleman kirouksen jokaisen ihmisen päälle. Nyt kuolleesta Aadamista oli jäljellä vain luut Jeesuksen ristin alla.
Kuvassa on siis samalla rikkomus ja sen sovittaminen. Kuoleman mahti ja sen murentuminen Jeesuksen kuoleman kautta. Tämä on ihmeellinen ja käsittämätön asia. Aadam tuo kuoleman ja katoavaisuuden. Hän itse kuoli ja hänen kaikki jälkeläisensä kuolevat, mutta Kristus tuo kuolemattomuuden ja katoamattomuuden jokaiselle vaivan alaiselle ihmiselle. Aadamin luut ristin alla puhuvat hiljaa kuolemasta, mutta ne ovat myös luut, jotka herätetään henkiin. Silloin Aadam iloitsee ja me kaikki hänen kanssaan. Kuolema on voitettu, sen valta on murrettu Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta.
Passio
Sanalla passio tarkoitetaan usein tiettyä musiikkiesistystä, joka soitetaan kirkoissa hiljaisella viikolla ennen pääsiäistä.
Sana passio tulee kreikankielisestä sanasta ja merkitsee voimakasta tunnetta, yleensä kärsimystä joskus jopa intohimoa. Ensisijassa se on jotakin sellaista, jonka kohteena ollaan, jokin tunne. Se on sitä, että jotakin tapahtuu minulle ilman omaa vaikuttamista. Se on vastaanottamista.
Evankeliumeissa Jeesukselle tapahtuu asioita. Passiossa ollaan passiivisia, vastaanottajia. Jeesus ottaa ristin kantaakseen, hän on sotilaiden riepoteltavana ja lopulta saatanan hyökkäyksen kohteena.
Kasteen jälkeen Jeesus oli saatanan kiusattavana, mutta Jeesus vastusti ja taisteli saatanaa vastaan. Nyt Jeesus ei aktiivisesti taistele. Hän jää lyötäväksi. Pimeyden voimat riemuitsevat juuri siksi, että Jeesus ei vastusta. Heillä on vapaa pääsy runtelemaan Jumalan Poikaa.
Juuri käymällä läpi tuon kärsimyksen ja pahan riepotuksen, antautumalla lyötäväksi, Jeesus voittaa. Sitä pimeys ei ymmärrä. Pimeyden voimat luulivatkin voittaneensa Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä.
Mutta jokainen paholaisen isku Jeesusta vastaan oli samalla naulanisku sen omaan “ruumisarkkuun”.
Kuolemalla Jeesus voitti kuoleman. Antautumisesta tuli voitto ja häväistyksestä kunnia ja kirkastuminen. Tähän tapahtumaan on kiteytynyt koko uskomme ydin ja sisin. Jumala antaa Jeesuksessa oman elämänsä meidän puolestamme ja säästää näin meidät pahan tuhovoimilta.
“Hän on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan.”
